Kristallikukan kantaja (pienellä tauolla)

Aihe: Kristallikukan kantaja (pienellä tauolla) To Syys 26, 2013 3:49 am

Title: Kristallikukan kantaja
Author: Saphire
Beta: Ei tällä foorumilla (Suurin osa luvuista yhä beetaamatta
Rating: PG-13
Warnings: Ei ainakaan vielä-
Feedback: Kyllä kiitos
A/N: Joitain asioita voitte löytää enemmän tai vähemmän samassa muodossa muista tarinoista ja kirjoista. Se vain on vaikeaa keksiä mitään uutta löytämättä samaa myöhemmin muualta. En siis ole tarkoituksella matkinut ketään.
PS: Tämä on sitten se ISO projektini, jota en saa valmiiksi pitkään aikaan. Rakentava palaute ja kommentointi kuitenkin kannustavat eteenpäin. Kiitos jo etukäteen!

__________
Kolme kansaa maassa valon…
Kauan sitten Läntisellä mantereella eli kolme suurkansaa: ihmiset,
haltiat ja kääpiöt. He elivät sulassa sovussa, kunnes Eteläiseltä
mannermaalta nousi neljäs kansa johtajanaan Tenebris-niminen paha velho,
jonka mittavat voimat syöksivät koko maan pimeyteen. Tenebrisillä oli
armeija, joka koostui silkasta pahuudesta. Oliot eivät edustaneet mitään
tunnettua rotua eikä kukaan tiennyt niiden nimiä. Tenebris itse kutsui
luomuksiaan maluzeiksi.

Ne hävittivät suuren osan Läntisen mantereen suurista valtakunnista ja
kylvivät vain suurta surua ja tuskaa. Samaan aikaan Tenebris itse
rakennutti orjillaan linnoituksen, jonka nimesi Magna tristitianiksi.
Tämän jälkeen hän hyökkäsi ihmisten suureen valtakuntaan. Ihmiset olivat
suurelta lukumäärältään ylivoimaisia, mutta heikkoja ja kuolevaisia,
joten he hävisivät sodan eikä heitä nähty enää koskaan sen jälkeen.
Ihmiset olivat kuolleet eivätkä kääpiöt uskoneet enää omaankaan
selviytymiseensä. He katosivat maan alle sinetöiden ovensa.

Haltiat olivat enää ainut suurkansa maan päällä. Vuosia he ja Tenebrisin
suuri valtakunta taistelivat, kunnes haltiat kokivat suurimman
tappionsa taistelussa, jossa he menettivät yli 250 000 miestä. Tappion
jälkeen ja monien kokousten kuluttua he tulivat siihen lopputulokseen,
etteivät voisi selviytyä. Haltiat piiloutuivat lumottuun Danaiaran
metsään eikä heitäkään enää näkynyt. Tenebris jäi hallitsemaan ja luuli
voittaneensa koko sodan.

Vuosia myöhemmin uusi sukupolvi päätti kuitenkin jatkaa vapautensa
vuoksi taistelua. Haltiat alkoivat koota suuria voimiaan ja lähettivät
sanansaattajan uudesta toivosta kääpiöiden suureen maanalaiseen
valtakuntaan Lapis castrumiin. Kääpiöt vastasivat sodan kutsuun ja
liitto solmittiin tarkkaan valitussa paikassa, vihollisen korvilta
salassa.
Liiton merkiksi taottiin kukka johon haltiat toivat kultansa ja hopeansa
ja kääpiöt kristallinsa. Kristallikukka omasi kuitenkin voimia. Se
antoi kantajalleen mittaamattomat voimat ja sen yhdeksän kristallia
ilmoittivat kantajan sydämen. Jos kantaja oli hyvä, kristallit hohtivat
merensinisinä nimenään Vesikristalli. Jos kantaja taas oli paha,
kristallit muuttivat värinsä verenpunaisiksi ja kantoivat nimenään
Verikristalli.
Kun sodan aika kuitenkin tuli, Tenebris osasi odottaa hyökkäystä. Siitä
ei ollut puhuttu, eikä hänen edes odotettu tietävän näiden lajien
olemassa olosta enää. Joku oli kavaltanut heidät. Vapauden liitto hävisi
ja Johtajan kantama Kristallikukka katosi jäljettömiin odottamaan uutta
kantajaansa. Elämä jatkui kuten ennen ja Tenebrisin mahti vain
vahvistui. Vapauden liitolla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin odottaa
ihmettä.

Suojassa metsien onneaan etsien
Kolme vuosisataa myöhemmin Danaiaran metsien suojissa vaelsi nuori kitsune* nimeltään Eleict ruokaa etsien. Niin kuin hän teki lähes aina nykyisin. Jos Tenebrisin typerä armeija typerine aseineen ei olisi hävittänyt lähes kaikkea ruokaa, niin ei minunkaan tarvitsisi pelätä nälkäkuolemaa, Eleict ajatteli närkästyneenä.
Eleict oli ehkä nuori, mutta kokenut hänen täytyi olla, jos hän oli selvinnyt hengissä jokapäiväisestä liikkumisesta paikasta toiseen, maluzien välttelemisestä ja ruoan jatkuvasta metsästämisestä. Hänellä oli käytössään ainoastaan lyhyt, tumma ja nahkainen napapaita ja nahka shortsit, joissa oli pieni reikä punaiselle ketunhännälle ja asevyö jolla roikkui pitkä ja kulunut veitsi.
Niillä hän oli selviytynyt viimeiset 248 vuotta, sillä hänen vanhempansa olivat kuolleet, kun hän oli ollut kymmenen vanha. Siitä lähtien hän oli asunut omillaan aina 258 vuotiaaksi asti. Iästään huolimatta hän näytti tavattoman nuorelta kuten kaikki, jopa tuhatvuotiaat kitsunet. Aivan kuten haltiatkin. Silti noin 350 vuotta sitten alkanut sota oli tuhonnut metsiä niin, ettei elintilaa jäänyt paljoa niille jotka elivät vapaina.
Eleict katseli vielä hetken ympärilleen ja kapusi sitten äänettömästi viereiseen puuhun tähystämään ympäröivää maastoa. Hän näki puhtaan lammen ihan lähellä, joten hän päätti pysähtyä juomaan. Hän hyppäsi alas puusta ja juoksi lammelle.
Lammen vesi oli puhdasta ja mukavan viileää. Hetken päästä Eleict huomasi lammenpohjassa jotain poikkeavaa. Kimaltelevan korun, joka sai veden heijastumaan kullan ja hopean eri sävyissä.
Eleict nosti korun vedestä ja katseli sitä hetken. Se oli kahdeksan terälehtisen kukan muotoinen ja jokaisessa terälehdessä oli kaunis kristalli. Neljä alinta terälehteä kukassa olivat kauniin hopean väriset. Neljä päällimmäistä taas olivat puhdasta kultaa.
Yhtäkkiä kukan keskellä oleva kristalli alkoi hohtaa vaimeasti ja hohto siirtyi nopeasti sitä ympäröiviin kristalleihin. Eleict hätkähti, muttei irrottanut otettaan kukasta. Ei edes silloin, kun kuuli äänen päässään.
”Valittu, vihdoin olet saapunut täyttämään tehtäväsi”, ääni sanoi hänen päässään.
”Kuka olet?” Eleict kysyi mielessään hätääntyneenä.
”Se ei ole juuri nyt tärkeää. Ainut joka merkitsee nyt, olet sinä. Mene ja palauta rauha. Se on kohtalosi”, ääni Eleictin päässä sanoi ja vaimeni sitten.
"Odota", Eleict kuiskasi vaikka tiesi sen olevan myöhäistä.
Kun hohto lakkasi, ne olivat muuttuneen syvän meren sinisiksi. Se oli kaunis näky. Eleict ripusti korun kaulaansa. Ääntä hänen päässään ei enää kuulunut. Eleict päätti selvittää, mikä se oli, muttei tiennyt miten.
Seuraavaksi Eleict huomasi vaimeaa loimotusta idästä. Nuotio! Sitten Eleict tajusi, ettei ollutkaan yksin synkässä metsässä. Se ei voinut olla maluz, koska ne liikkuivat laumoittaan ja pitivät aina jumalatonta meteliä. Ainoat joita tiedettiin Danaiaran metsässä joskus asuneen, olivat haltiat, jotka Tenebris oli hävittänyt maan pinnalta jo kauan sitten kääpiöiden ja ihmisten mukana.

Eleict hiipi varjoissa täysin äänettömästi nuotiota kohti ja huomasi, että hahmo, joka istui nuotion ääressä, oli yksin. Sitten Eleict kiipesi puuhun vastapäätä yöhön tuijottavaa henkilöä toivoen hartaasti, ettei tämä huomaisi häntä. Hän katseli hahmoa, joka erottui nyt selvemmin. Olennolla oli mukanaan pitkä miekka ja jousi.
Tosi kiva, Eleict ajatteli, hän voisi ampua minut alas täältä. Hahmolla oli kauniit vaaleat ja ilmeikkäät kasvot, mutteivät naiselliset. Hän oli siis mies. Hän ei ollut vanha mutta ei hän ollut nuorikaan. Olennolla oli hyvin pitkät, kultaan vivahtavat ja hyvin vaaleat hiukset. Eleictin katse pysähtyi suippoihin korviin.

Hahmo tosiaan oli haltia. Eli Eleict oli ollut väärässä koko ajan. Haltioita oli vielä olemassa. Ja tällä haltialla oli ruokaa. En voi mennä vain pyytämään sitä, Eleict ajatteli, hän ampuisi minut ennen kuin edes tietäisi millä asialla olen. Ja se oli luultavasti totta, sillä haltiat tunnettiin varovaisuutensa tähden. Eikä Tenebrisin valtaannousu auttanut asiaa. Toinen keino olisi varastaminen, mutta haltia oli liian tarkkaavainen. Eleict sai parhaillaankin tehdä kaikkensa, ettei tulisi huomatuksi. Jäljelle jäisi enää hyökkäys tai luultavasti nääntyminen. Eleict inhosi avoimesti tällaista, mutta hänen oli pakko, jos halusi jäädä eloon. Hän ei selviäisi reilusta kamppailusta haltiaa vastaan, joten hänen pitäisi yllättää haltia.

Eleict kapusi hyvin varovasti ja hiljaa alas puusta ja lähti kiertämään haltian taakse. Haltia ei ollut huomannut mitään ennen kuin Eleict oli painanut veitsensä terän tämän solisluulle. Haltia huokaisi syvään ja sanoi kauniilla äänellään ennen kuin Eleict ehti käyttää veistään,
"Toivoin, ettet olisi yrittänyt tuota", ja huusi sitten: "Celes!"

Eleictin lihakset lukkiutuivat paikalleen loitsun voimasta, eikä hän pystynyt enää liikkumaan. Haltia sysäsi veitsen terän syrjään ja nappasi jousensa. Sitten Eleict pystyi taas liikkumaan ja alkoi perääntyä nopeasti. Haltia jännitti jousensa uskomattoman nopeasti ja ampui. Eleict kierähti sivuun ja haltia kirosi hiljaa. Nuoli oli melkein lävistänyt Eleictin käden. Haltia jännitti uudelleen ja tällä kertaa Eleict ei puuta vasten pystynyt väistämään.
Eleict sulki silmänsä ja vasta hetken päästä tajusi, ettei nuoli ollut osunut häneen. Hän avasi silmänsä ja tajusi, että nuoli oli naulinnut hänet hartioiden yläpuolelta paidastaan kiinni takana olevaan puuhun. Seuraava osui toiselle puolen.
Eleict kirosi ja rimpuili samalla, kun haltia lähestyi häntä tutkiva ilme vihreissä silmissään. Tämä oli ollut typerin idea koko Eleictin elämässä. Taistella nyt haltiaa vastaan. Eleictin ketunkorvat olivat luimussa ja kaikki yhdeksän häntää esillä. Haltia pysähtyi.
"Olet kitsune", haltia sanoi vain mainitakseen. " En tiedä mitä teet näin syvällä Danaiaran metsää, mutta älä asetu tielleni enää tai…", haltian lause loppui kesken, kun hän huomasi korun, jota Eleict kantoi mukanaan.
"Kristallikukka", hän sanoi syvästi hämmentyneenä. Sitten hänen vihreät silmänsä katsoivat Eleictiin läpitunkevasti, "Mistä sait sen?"
Eleict näytti hampaitaan ja sanoi: "Löysin sen!"
"Sinulla ei ole syytä olla minulle vihainen. Sinä itse hyökkäsit kimppuuni."
Eleict katsoi vihaisena poispäin.
"Saanko katsoa sitä?" haltia kysyi yllättäen.
"Kuka olet?" Eleict kysyi, antamatta vastausta.
"Nimeni on Lequilan."
"Hyvä on", Eleict sanoi huokaisten syvään. Hänellä ei olisi muuta vaihtoehtoa kuin luottaa haltiaan. Äänestä hän ei kuitenkaan aikonut kertoa.
Lequilan astui eteenpäin ja otti korun kämmenelleen. Hän katsoi sitä pitkään vaikeasti tulkittava ilme kasvoillaan.
"Se on vesikristalli", hän sanoi lopulta hiljaisella äänellään.
"Mitä se tarkoittaa?"
"Sitä, että kukan kantaja on sydämeltään hyvä", Lequilan vastasi.
"Entä, jos en olisi?"
"Silloin kristallit olisivat karmiininpunaiset ja niitä kutsuttaisiin verikristalleiksi", Lequilan kertoi katse yhä korussa.
"Mistä tiedät tämän kaiken?" Eleict kysyi katse kiinnittyneenä haltian kauniisiin kasvoihin, jotka vuorostaan katsoivat taas häntä. Sitten hän mumisi jotain ja Eleictiä pitelevät nuolet katosivat.
"Istu alas niin sinunkin on mukavampi olla", Lequilan sanoi ja aloitti kertomuksensa:
"Olin paikalla kolmesataa vuotta sitten, kun kukka taottiin. Sen tekivät haltiat ja kääpiöt liittonsa merkiksi. Koru ei ainoastaan ilmoittanut kantajansa sydäntä, vaan antoi tälle myös mittaamattomat voimat. Siksi sitä ei saa antaa viholliselle. Silti hyökkäyksemme Magna tristitianiin epäonnistui, koska joku oli ehtinyt varoittaa pimeän ruhtinasta ja lähes kaikki kuolivat sodassa, joka käytiin vapaudestamme vain yhden luopion takia. Minä, isäni ja neljä muuta selvisimme hengissä. Sotaan lähti 500 000, kuusi palasi. Kaksi kääpiötä ja neljä haltiaa. Syvä suru vallitsi silloin ja vallitsee edelleen. Ainut toivomme oli löytää Kristallikukka uudelleen, mutta sekin oli kadonnut jäljettömiin. Tähän asti olemme piileskelleet Tenebrisiä ja toivoneet ihmettä avuksemme. Nyt sinä olet löytänyt kukan ja toivo herää taas", Lequilan lopetti tarinansa.
"Mutta jos koru antaa suuret voimat, miksi minä sitten hävisin sinulle?" Eleict kysyi.
"Koska olen hyvin kokenut taistelija, etkä sinä osaa hallita kukkaa. Sinun on myös hyvä tietää kolmas asia tuosta kukasta. Se toteuttaa myös kantajan toiveen. Vain yhden, joten sinun täytyy miettiä tarkkaan toivettasi ja ajankohtaa, ettet tuhlaa sitä. Äläkä yritä toivoa Tenebrisiä kuolleeksi tai kadonneeksi sillä se ei toimi. Sitä on yritetty jo kerran, mutta se epäonnistui sillä Tenebris on liian paha ja hänen valtansa yltää liian kauas. Joten älä tuhlaa ainutta toivettasi nyt. Tiedät kyllä milloin sen aika tulee."
Eleict nyökkäsi. Sitten haltia kysyi:
"Mikä nimesi on?"
"Se on Eleict."
"Hyvä on Eleict. Pyydän sinua nyt kulkemaan kanssani Arborin suureen haltiavaltakuntaan. Siellä voimme päättää, mitä teemme Kristallikukalle. Saat joko itse lähteä sotaan tai antaa sen jollekulle muulle. Päätä itse.
"Mietin asiaa. Milloin lähdemme?" Eleict sanoi.
"Lähdemme aamulla", Lequilan sanoi.
Eleict nyökkäsi.
"Et ole paha, joten miksi hyökkäsit?" Lequilan kysyi yllättäen.
Eleict ei hetkeen saanut sanaa suustaan.
"Öh, varmaan selviytymisvietistä", Eleict sanoi punastuen.
Haltia katsoi häntä hetken ja sanoi sitten:
"Ymmärrän." Ja kaivoi pienestä laukustaan leivän ja antoi sen Eleictille. Eleict otti sen vastaan kiitollisena ja kapusi sitten väijyntäpuuhunsa syömään. Lequilan katsoi hänen peräänsä hymyillen. Syötyään Eleict käpertyi sopivalle oksanhaaralle ja sulki silmänsä. Lequilan jäi nuotiolle katsomaan yöhön.

*(Kettuhenki, jolla on ketun korvat ja yhdeksän häntää. Yleensä vain
yksi näkyvillä)

Aihe: Vs: Kristallikukan kantaja (pienellä tauolla) To Syys 26, 2013 3:51 am

Arborin kätketty loiste
Aamulla herättyään Eleict ei muistanut eilisestä paljon mitään. Kaikki palautui hiljalleen hänen mieleensä vasta, kun kuuli Lequilanin hiljaisen laulun nuotiolta. Hän lauloi korkealla äänellä kaunista sävelmää haltiakielellä. Aurinko ei ollut vielä noussut, mutta Eleict erotti selvästi Lequilanin pitkät valkoiset hiukset ja kauniit kasvot hämärässäkin. Hän lopetti, kun kuuli Eleictin jalkojen hiljaisen tömähdyksen maahan, kun tämä hyppäsi alas puusta.
-Olet hereillä, Lequilan sanoi hymyillen.
-Oletko itse nukkunut yhtään? Eleict kysyi sarkastisesti ja hymyili lämpimästi takaisin.
Lequilan naurahti ja vastasi sitten hilpeästi:
-Enpä oikeastaan.
Hetken kuluttua he lähtivät kävelemään rivakasti kohti etelää.
Seuraavat tunnit he kulkivat Lequilanin osoittamaan suuntaan. Kun he lopulta pysähtyivät kauniille ja kukoistavalle peltoaukealle syömään, päivä oli jo pitkällä.
-Jos kääpiöt ja haltiat ovat vielä elossa, niin kuinka on ihmisten laita? Eleict kysyi syödessään.
-Valitettavasti he ovat kuolleet, Lequilan sanoi vaitonaisesti.
Eleict nyökkäsi ja kysyi sitten:
-Miten te olette onnistuneet välttämään Tenebrisin huomion näin kauan, jos valtakuntanne ja kansanne on niin suuri?
-Valtakuntamme on loitsuin suojattu samoin kuin metsä. Mutta, jos Tenebris tietäisi valtakunnastamme metsän suojissa ja haluaisi tuhota sen, eivät loitsummekaan häntä varmaan kauaa pitelisi.
Eleict jäi miettimään asiaa ja ajatteli samalla, miten hän muka voisi voittaa Tenebrisin ja hänen valtavan maluz-armeijansa, jos lupautuisi tehtävään. Ja miten hänen kävisi, jos hän antaisi Kristallikukan jollekin muulle. Eleict tuskin saisi lähteä, kun tiesi Arborin linnoituksen sijainnin. Eleict ei todellakaan halunnut viettää haltioiden parissa lopun elämäänsä eikä myöskään halunnut, että Tenebris jäisi valtaan, joten vastaus tuntui ilmiselvältä. Hän lähtisi sotaan. Sitten hän kuuli hälyttäviä huutoja koillisesta.
-Maluzeja! Piiloon heti! Lequilan käski ja laittoi tavarat reppuunsa.
Sitten he juoksivat metsän siimekseen ja Eleict kehotti heitä kiipeämään puihin. Lequilan valitsi korkean puun ja hyppäsi ketterästi oksistoon. Hän oli yllättävän hyvä kiipeämään. Eleict seurasi hiljaa perässä.
Lequilan ja Eleict tarkkailivat luonnottomia olentoja hetken. Niitä oli kaksitoista. Ne olivat pidempiä kuin Eleict oli odottanut. Jokainen niistä oli vähintään kaksi metrisiä ja kantoivat pitkää ja leveää miekkaa. Rumia ne olivat epäilemättä. Jokainen niistä oli tanakka, lihaksikas ja pelottavan näköinen. Epäonnekseen Eleict huomasi niiden leiriytyvän samalle aukiolle.
-Miten me pääsemme pois? Pitäisikö hyökätä? Eleict kysyi.
-Ei, odota, Lequilan sanoi ja jännitti jousensa. Hän ei tähdännyt maluzeihin vaan takana olevaan metsään. Sitten hän ampui. Lequilanin nuoli irrotti puussa roikkuvan kiven, jonka Eleict huomasi vasta nyt. Juuri, kun Eleict aikoi kysyä siitä, kivi tippui toisen päälle synnyttäen äänen, jonka maluzit kuulivat. Maluzit juoksivat ääntä kohden poispäin kaksikosta. Pian kuului räsähdys, kun kaikki olivat joutuneet verkkoansaan.
- Miten? Eleict kysyi ihmeissään.
- Maluzit ovat isoja ja vahvoja, mutteivät kovin viisaita. Olemme pystyttäneet tällaisia ansoja ympäri metsää juuri tämän takia, Lequilan vastasi jännittäessään jousta.
Eleict katsoi pois, kun tämä ampui ne.

Viiden tunnin matkan jälkeen he saapuivat metsän ehkä tiheimpään osaan. Puusto oli niin tiheää, ettei siitä pääsisi kulkemaan.
-Umpikuja! Eleict sanoi närkästyneenä.
-Ei. Se on sisäänkäynti, Lequilan sanoi ja käveli suurimman puun luo.
Hän laski kämmenensä sille ja lausui sanan haltiakielellä. Puun lehdet kahahtivat ja Lequilan kiipesi alimmalle oksalle.
- Tule, hän sanoi ja ojensi kätensä.
Eleict kiipesi Lequilanin perässä ja pian he olivat puolessa välissä suurta puuta. Puun sisältä oksat kaartuivat yhteen suuntaan muodostaen käytävän, joka muuttui tasaiseksi parin metrin päässä. Käytävän päässä näkyi himmeää valoa.
- Tervetuloa Arborin haltiavaltakuntaan, Lequilan sanoi hymyillen.
Käytävän päästä avautui suuri aukea, jolla kohosi lukemattomia kauniita rakennuksia, mutta yksi oli ylitse muiden. Se oli Arborin kuninkaiden tarunhohtoinen linna. Kun pieni seurue käveli linnaa kohden, lukemattomat haltiat katsoivat Eleictiin epäillen. Mutta kun he näkivät Lequilanin heidän epäilyksensä kaikkosi.
-Aivan kuin kaikki tuntisivat sinut, Eleict huomautti hiukan kysyvästi.
-Me tunnemme lähes kaikki toisemme, mutta on ansaitsemallani luottamuksella syynsäkin, Lequilan vastasi tietäen mitä Eleict oli kysymyksellään tarkoittanut.
- Olen Arborin seuraava kruununperijä, vaikka eläisin mieluummin vapaana Danaiaran metsissä.
Eleict katsoi häntä hämmentyneenä. Oliko Lequilan haltiaprinssi? Tämä alkaa mennä hyvin oudoksi ja hämmentäväksi, Eleict ajatteli pää pyörällä. Haltiat ja kääpiöt olivat elossa ja Lequilan oli kruununperijä valtakunnassa, joka oli pysynyt piilossa maailmalta jo satoja vuosia. Ei tämä paljon oudommaksi voisi mennä.

Eleict käveli Lequilanin kanssa suorinta tietä Arborin kuninkaiden linnaan ja kun he olivat päässeet porteista sisään. He kävelivät suuren salin oville ja Lequilan käski Eleictin odottaa siinä samalla, kun itse kävi ilmoittamassa asiansa.
Minuutit kuluivat ja lopulta ovet aukenivat jälleen. Lequilan palasi takaisin uuden haltian kanssa. Hän ei ollut kaunis kuten Lequilan. Hän oli pikemminkin komea. Hän oli hiukan Lequilania pidempi ja hänellä oli harteille ulottuvat tummanruskeat hiukset. Hänen mustat silmänsä katsoivat Eleictiä miettien.
-Eleict, tässä on kuninkaan neuvonantaja Claiez.
Eleict nyökäytti päätään Claiezin suuntaan.
-Mitä kukan kanssa tehdään? Eleict kysyi Lequilanilta.
-Se riippuu sinusta. Jos suostut kukan kantajaksi, lähdemme Lapis castrumin kääpiövaltakuntaan viemään sanaa toivosta kolmen päivän kuluttua. Jos taas et suostu viemään sitä, Claiez toimmittaa sen perille. Sinun ei tarvitse sanoa mielipidettäsi nyt. Huomenna pidämme kokouksen, jossa päätämme kuka lähtee kuljettamaan Kristallikukkaa ja ketkä tulevat hänen mukaansa, Lequilan sanoi.
-Hyvä on. Mitä teemme nyt? Eleict kysyi.
-Claiez näyttää sinulle huoneesi. Tulen sinne heti, kun olen käynyt puhumassa isälleni, Lequilan vastasi.

Lequilanin lähdettyä Eleict lähti seuraamaan Claiezia. He kulkivat linnan käytäviä pitkin pitkään, kunnes saapuivat pitkän portaikon alapäähän. Claiez ei ollut koko aikana sanonut mitään. Kun hän vihdoin avasi suunsa, Eleict ei voinut olla ihailematta tämän kaunista ääntä ja lumoavia sanoja.
-Lähdetkö viemään Kristallikukkaa? Claiez kysyi, eikä Eleict voinut olla huomaamatta toivon pilkahdusta tämän silmäkulmassa. Minkä puolesta hän sitten toivoi? Sitä Eleict ei tiennyt.
-Uskoisin niin. Enkö olekin oikeassa, että jos kieltäydyn niin jään tänne? Eleict kysyi.
-Olet luultavasti oikeassa. Tiedät valtakunnan sijainnin ja luultavasti myös sisäänkäynnin, joten tuskin sinua täältä päästetään ihan noin vain, Claiez sanoi hymyillen huvittuneesti.
-Miksi sinä sitten lähtisit kantamaan Kristallikukkaa? Eleict kysyi.
-Tahdon palauttaa rauhan pikimmiten, Claiez sanoi ja kuulosti vakuuttavalta, mutta Claiezissa oli jotain, johon Eleict ei luottanut. Eleict huokaisi ja tiesi huoliensa olevan turhia. Kukapa haluaisi Tenebrisin valtaanjäämistä.
Hetken päästä portaikon yläpäässä olevalla pitkällä käytävällä he pysähtyivät.
-Tämä on sinun huoneesi. Lequilan saapuu tänne varmasti pian, Claiez sanoi ja poistui.

Eleict astui sisään huoneeseen valtavista veistetyistä ovista ja hämmästyi. Huone oli valtava. Paljon suurempi, kuin sen olisi olettanut olevan käytävästä katsottuna. Lattia ja seinät olivat lämpimän ruskeat ja verhoilu oli metsän vihreää. Seinissä kulki kultaisia juovia lattiasta kattoon upeasti kiemurrellen. Vihreät matot olivat kuin lehdistä tehdyt. Samoin verhot. Parisänky oli tummaa puuta, jonka pylväät olivat kauniisti veistetyt köynnösten muotoon. Puuköynnösten lehdet toimivat naulakkoina ja pöytätasoina, joihin oli asetettu milloin mitäkin. Köynnöksissä oli samoja kultaisia juovia kuin seinissäkin. Sängyn vieressä oli molemmin puolen ovet, mutta Eleict ei aikonut mennä katsomaan mitä niiden takana oli. Eihän asia hänelle kuulunut. Vastapäätä sänkyä oli huoneen seinällä iso kokovartalopeili, jonka ympärillä oli samanlaiset puusta veistetyt köynnökset kuin sängyssäkin.
Joku aukaisi oven, kun Eleict siveli peilin köynnöksiä. Eleict kääntyi nopeasti ympäri, mutta rentoutui heti, kun näki kuka tulija oli.
-Anteeksi, jos säikäytin, Lequilan sanoi ja hymyili vienosti.
-Ei se mitään, Eleict sanoi ja punastui hiukan. Eihän häntä uhannut täällä mikään, joten miksi hän edes pelästyi?
Lequilan käveli huoneen poikki ja aukaisi verhot.
-Isäni sanoi, että sinä saat yöpyä täällä. Sinä voit nukkua vierashuoneessa eli oikean puoleisesta ovesta sisään. Toinen on vaatehuone.
-Hyvä on, Eleict vastasi ja lähti kävelemään huonettaan kohti.
Sekin oli hyvin ylellinen, mutta pienempi ja sänky ei ollut yhtä suuri. Se ei Eleictiä haitannut. Eihän hän ollut kuninkaallinen. Sitä paitsi tästä tulisi mukavimmat kolme päivää mitä Eleict oli koskaan elämässään viettänyt. Mutta toisaalta noiden päivien jälkeen alkaisivat luultavasti myös Eleictin elämän vaarallisimmat kuukaudet. Eleict ei kuitenkaan vaivannut päätään tuolla ajatuksella. Sehän oli välttämätöntä.
Eleict jätti aseensa huoneeseensa ja palasi Lequilanin luo, joka ripusti nuoliviiniään ja joustaan sängyn pylvään lehtiin.
-Olemmeko menossa syömään piankin? En ole syönyt kunnolla hyvin moneen viikkoon, Eleict kysyi ja Lequilan kääntyi häneen päin.
-Olemme toki, mutta sinun täytyy varmaankin käydä ensin peseytymässä.
Se oli totta. Eleict ei ollut koskaan peseytynyt muuta kuin joissa ja puroissa. Olihan hän villi. Hän tarvitsisi kunnon kylvyn.
-Missä on kylpyhuone? Eleict kysyi ja katseli ympärilleen.
-Se on vaatehuoneessa vasemmalla.
-Hyvä on, Eleict sanoi ja lähti kävelemään kohti vaatehuoneen ovea.
Vaatehuone oli suuri, kuten arvata saattoi. Vasemmalla oli tumma ovi jonka takana oli kaunis vaaleanharmaa huone. Lattia oli harmaata sileäksi hiottua kiveä. Seinät olivat hyvin vaalean ruskeat ja niissä oli tälläkertaa hopeaisia juovia. Katto oli samaa kiveä kuin lattiassa.

Kylpyhuoneen keskellä oli suuri amme. Ammeen vieressä oli pöytä, jonka päällä oli kehystetty peili. Pöydän päällä olivat pesuaineet. Eleict lukitsi oven ja riisuuntui. Sitten hän käveli ammeen luo ja katseli sitä hetken. Sitten hän huomasi vivun ja väänsi sitä. Vivun alla olevasta reiästä alkoi tulla lämmintä vettä ammeeseen. Amme täyttyi nopesti ja Eleict sulki hanan. Sitten hän pulahti veteen. Se oli mukavan lämmintä ja rentoutti Eleictin lihakset nopeasti. Eleictistä ei ollut koskaan tuntunut niin mukavalta.

Kun hän oli kylpenyt, hän kääriytyi yhteen valkoisista pyyhkeistä ja katsoi vaatteitaan. Ne olivat liian likaiset. Hän päätti kysyä apua Lequilanilta. Pyyhe yhä päällään hän käveli ulos kylpyhyoneesta ja huomasi yllätyksekseen uudet vaatteet oven edessä. Eleict hymähti, poimi vaatteet lattialta ja palasi kylpyhuoneeseen. Hän leikkasi ruskeisiin nahkashortseihin aukon hänen hännälleen ja alkoi kuivata hiuksiaan.

Kun Eleict oli saanut hiuksensa ja häntänsä kuivattua, hän pukeutui ja palasi Lequilanin luo. Uudet vaatteet olivat ruskeaa nahkaa, mutta ne olivat vartalonmyötäisemmät ja istuivat paremmin. Paita oli kauniisti nyöritetty selästä.
- Saat pitää ne. Vanhat vaatteesi olivat jo liian kuluneet, Lequilan sanoi ja
katseli arvioiden Eleictiä. Eleict nyökkäsi vaivihkaa ja meni huoneeseensa.
***

Aihe: Vs: Kristallikukan kantaja (pienellä tauolla) To Syys 26, 2013 3:51 am

Muinaisia ennustuksia.
He lähtivät syömään, kun aurinko oli kivunnut jo huippunsa yli. Eleict katseli käytäviä ja huoneita pää pyörällä eikä voinut olla ihastelematta niiden kaunista toteutusta. Eleict ei koskaan ollut nähnyt mitään vastaavaa. Mutta ne eivät olleet mitään verrattuna ruokasaliin. Ruokasaliin johtava holvikaarinen pitkä käytävä oli jo itsessään jotain. Sen molemmat seinät koostuivat samanlaisista pylväistä, kuin Lequilanilla oli huoneessaan. Ne olivat kuin kehykset lasittomille ikkunoille, joista avautui molemmin puolin kaunis näkymä valtakunnan alueelle. Sieltä näkyi kaikki pelloista jopa itäiselle portille. Ruokasaliin johtivat suuret, noin kolmimetriset ovet, jotka olivat myös kaiverruksin koristellut. Kiverruksissa vuorottelivat metsä ja lähellä kohisevat Danaiaran suuret putoukset. Ovien takana avautuva Sali kuitenkin ylitti Eleictin kaikki odotukset. Se oli uskomattoman suuri. Monta metriä korkeissa seinissä oli kaiverrettuja kuvioita, jotka kuvasivat Danaiaran ennen niin kauniita öisiä metsiä. Salin keskellä oleva suorakaiteen muotoinen pöytä oli eri puulajien yhdistelmiä. Tummaa ja vaaleaa. Ruokaa oli mielin määrin, mutta paikkoja oli vain arviolta kaksikymmentä. Kaiketi aatelisille.

Eleict käveli kohti pöytiä Lequilanin johdolla ja sai paikkansa läheltä itse Arborin kuningasta. No olihan Lequilan prinssi. Kuningas istui jo pöydässä. Lequilan oli sanonut, että haltia oli jo monta tuhatta vuotta vanha, mutta näytti tavatoman nuorelta. Hänellä oli ruskeat hiukset, joten Eleict päätteli Lequilanin tulleen enemmän äitiinsä. Hänellä oli silti isänsä kauniit kasvot ja vihreät silmät. Yhtäkkiä haltiakuningas katsoi metsänvihreillä silmillään suoraan Eleictiin, kuin olisi aistinut tämän katseen.
- Mikä on nimesi nuori kitsune? Hän kysyi yllättäen.
- Eleict.
Kuninkaan silmissä välähti jotain ja yhtäkkiä hän nousi ylös. Lequilan heräsi ajatuksistaan ja katsoi isäänsä kysyvästi. Hän vain pudisti lähes huomaamattomasti päätään ja viittasi sitten Eleictin mukaansa. Hänen äänessään ei ollut käskevyyttä, vaan pikemminkin ahdistusta, iloa ja jotain, jota Eleict ei osannut tulkita. Eleict nousi tuoliltaan ja lähti perään kysymättä syytä.
Kun he olivat päässeet ruokasalin ulkopuolelle, he menivät pieneen huoneeseen, jossa luultavasti säilytettiin papereita ja vastaavaa.Kun kuningas viimein hidasti vauhtiaan ja istuuntui, hän viittasi Eleictin istumaan häntä vastapäätä olevaan tuoliin. Eleict istuuntui ja katsoi häntä kysyvästi.
- Anteeksi, että pyysin sinut tänne näin äkkiarvaamatta, mutta minun oli pakko.
- Ei se mitään, Eleict sanoi hiljaa. Hän ei tiennyt mitä muutakaan olisi
sanonut. Sitä paitsi tuskin haltiakuningas häntä turhaan oli yksityisiin tiloihin kutsunut.
- En oikein tiedä mistä aloittaisin, haltiakuningas sanoi ja jatkoi pienen hetken kuluttua, - Kauan sitten laadittiin ennustus, joka koskee tätä koko maata. Jopa sinua. Olen tulkinnut sitä niin kauan, kuin muistan enkä ole täysin varma sen kaikista tarkoituksista. Muinainen kieli on haalistunut pois käytöstä ja vain harvat sitä osaavat. Luulen kuitankin tietäväni suunnilleen sen tarkoituksen. Ennustus on tämä:

Tres in terra levais hiera sein.
Quartus tenebrarum eí malum
decuit dolorem albitione.
Spero lucem seneich graina
acondo.

Mein tenebrise regnat.
donec eleir renichum
et pacem reformetis.

Utinam remeare foírte
fortuna dominatur
etiam tribus terrae.
Floíres excrescunt tierró.

Eli sinun kielelläsi se tarkoittaisi varmaan jotain tällaista:

Kolme kansaa maassa valon,
kukkain ja toivon.

Neljäs pimeyden
pahan surun saattelemana tuo.
Kukat polttaa ja valon ja
toivon piilottaa.

Maa pimeyden hallitsee,
kunnes valittu palaa
ja rauhan palauttaa.

Toivo kenties palaa,
onni hallitsee taas maata kolmen.
Kukat kasvavat takaisin.

- Kerron tämän sinulle siksi, että muinaisen kielen ennustus, jota olen tulkinnut satoja vuosia, liittyy hyvin vahvasti sinuun, kuningas sanoi syvällä äänellään.
- Miten se liittyy minuun kuninkaani? Eleict kysyi ihmeissään.
- Kutsukaa minua vain Lebrightiksi. Sinulla ei ole juuri nyt mitään syytä vaivata päätäsi muodollisuuksilla, kuningas Lebright sanoi ja vastasi Eleictin kysymykseen, - Olen nykyään lähes ainoa elollinen maan päällä, joka osaa muinaista kieltä. Olen selvittänyt ennustusta, jonka löysin isäni minulle antamistaan perintökalleuksista jo kauan. Se oli minulle arvoitus, kunnes perehdyin siihen tarkemmin. Valolla, kukalla ja toivolla viitattiinkin nimiin. Valo tarkoitti minua, kukka taas ihmisten viimeistä johtajaa, kuningatar Floseichtia ja toivo tarkoitti kääpiöiden nykyistä kuningasta Kitaíria.
- Minä, Kitaír ja Floseicht hallitsimme kolmen maata. Se oli ilmiselvää, mutta en tiiennyt mitä neljännellä tarkoitettiin, ennen kuin Tenebris ja hänen armeijansa tulivat. Silloin tiesin, että ennustus olisi totta. Mutta vielä oli arvoitus valitusta. Silloin muistin, että 2000 vuotta syntymäni jälkeen oli elänyt nuori kitsune nainen haltioiden parissa. Hän oli toiminut armeijani päällikkönä. Hän oli ylivoimainen soturi ja vaikkei hän ollut haltia, häntä kunnioitettiin kuninkaan lailla. Kun hän lopulta kuoli, hän kuoli kansansa puolesta pelastaen sen. Kitsunen nimi oli Eleict.
Kuningas Lebright piti tauon ja katsoi Eleictin hämmentyneisiin silmiin ja yritti löytää hänestä samoja piirteitä, joita hänellä oli ollut edellisessä elämässään. Eleict oli todellakin hyvin saman näköinen, vaikkakin nuorempi.
- Eleict on muinaista kieltä ja viittaa valittuun. Ennustuksessa puhutaan valitun palaavan. Sinä siis olet uudelleen syntynyt. Edellinen elämäsi oli isäni armeijan komentajana. Nyt sinä olet tullut takaisin tähän maailmaan pelastamaan meidät jälleen. Joten pyydän, ota tehtävä vastaan ja johda meidät vapauteen. Äläkä kerro pojalleni, mitä kerroin. Hänen ei kuulu saada tietää sitä vielä, sillä ennustuksessa puhuttiin onnen palaavan hallitsemaan maata kolmen, ja Lequilan tarkoittaa metsää. Eikä ennustuksessa myöskään puhuttu valon palaavan. Ainoastaan toivon.
- Hyvä on, Eleict sanoi. Lebright tiesi kohtalonsa.
- Mutta oletteko varma. Minussa ei ole mitään erityistä.
- On sinussa. Huomaat sen ennemmin tai myöhemmin. Mutta menkäämme nyt. muut odottavat jo, haltiakuningas sanoi ja lähti
kävelemään ovea kohti. Eleict seurasi perässä. Kun he pääsivät huoneesta Claiez odotti kauempana oven ulkopuolella.
- Ajattelinkin että olisitte jossain täällä majesteetti, Claiez sanoi ja lähti heidän vierellään ruokailutiloja kohden. Claiez asettui Elbright taakse niin, ettei tämä voinut nähdä hänen ilmettään. Sitten hän katsoi eleictiä, kuin uusin silmin ja yritti nähdä hänessä jotain. Claiez oli salakuunnellut heitä. Eleict oli siitä aivan varma. Myös kuningas Lebright oli huomannut saman ja katseli hiukan epäluuloisesti neuvonantajaansa. Ehkä hän ei sittenkään ollut niin väärässä sen suhteen, että hän ei ollut täysin rehellinen. Hänen täytyisi pitää Claiezia silmällä tästä lähtien.
Kun he pääsivät takaisin ruokasaleille, moni silmäpari kääntyi kummastuneena tai tunteensa salaten katsomaan heitä. Eleict hakeutui paikalleen Lequilanin viereen katsomatta muihin haltioihin. Lequilan jutteli jo jollekulle. Hänen seurassaan oli hoikka Mustahiuksinen haltianainen, joka istui häntä vastapäätä. Päällisin puolin he näyttivät iloisilta, mutta Eleict huomasi istuttuaan, että Lequilanin hymy oli teennäinen. Nainen ei kuitenkaan tuntunut huomaavan sitä. Lequilan kääntyi katsomaan Eleictiä.
- Eleict, tässä on Iliós, kihlattuni, Lequilan sanoi, lähes huomaamattomasti synketen loppua kohden.
- Sinä siis olet se kitsune, Iliós sanoi ystävällisesti, mutta lähes huomaamatonta ivaa äänessään, - Hauska tavata.
Eleict nyökäytti päätään ja hymyili takaisin. Hän aikoi kysyä Lequilanilta Iliósin käytöstä myöhemmin, kun he olivat kahden kesken. Lequilanin ilmeestä päätellen hän oli huomannut saman, kuin hänkin. Lequilan kurtisti kulmiaan Iliósille, mutta tämä vain hymyili viettelevästi.
- Aika aloittaa ruokailu! Kuningas Lebright ilmoitti yhtäkkiä ja puhe lakkasi. Sitten ruokailu alkoi. Eleict ei koskaan ollut maistanut mitään niin hyvää. Hän oli ihastunut leivän makuun, jonka Lequilan oli hänelle metsässä antanut, mutta se ei ollut mitään verrattuna ruokaan, mitä hän sai nyt syödä. Yrttileivät, erilaiset salaatit, piiraat ja muut ruoat saivat Eleictin pian kylläiseksi. Lequilan oli jo syönyt, kun Eleict oli saanut hopealautasensa tyhjäksi. Hän ei ollut syönyt niin hyvin aikoihin. Iliós vaihtoi vielä muutaman sanan Lequilanin kanssa. He odottivat vielä vähän aikaa, että kaikki olivat syöneet ja sitten he poistuivat.
Eleict ja Lequilan palasivat huoneeseensa ja Eleict päätti ottaa puheeksi Iliósin.
- Miksi Iliós käyttäytyi noin? Hän kysyi.
- Koska minä en oikeasti rakasta häntä, vaan olemme pari muiden tahdosta. Saisin toki naida jonkun muun, jos haluaisin, mutta en ole vielä löytänyt ketään. Jos en löydä ketään jota rakastaa ennen kruunajaisiani, Joudun ottamaan kuningattarekseni Iliósin. Nyt hän luulee, että pidän sinusta ja pelkää asemansa puolesta, Lequilan sanoi ja hymyili huvittuneesti.
- Ahaa, Eleict mutisi.
- Esittelenkö sinulle valtakuntaa vai menemmekö metsään? Lequilan kysyi.
- Metsän tunnen jo liiankin hyvin, mutta en ole edes tiennyt tästä paikasta. Tahdon nähdä lisää.
- Hyvä on, Lequilan sanoi ja poimi ovensuusta kaksi tummanvihreää viittaa, joista toisen hän antoi Eleictille. He pukivat viitat ylleen ja lähtivät Kuninkaiden linnasta.

Aluksi Lequilan näytti sisäkaupungin kauneutta ja elämää. Kadut olivat mukulakiveä ja talot puusta. Kaikki polut johdattivat yhdelle suurelle päätielle, joka johti pohjoiseen pääportille. Pääportin luona, kun Lequilan selitti hänelle, miten he vartioivat metsää niin huomaamattomasti (Eleict sai tietää, että hänestäkin oli tullut lukuisia varoituksia Arborissa lähiaikoina.), ohi marssi vartiojoukko, joka koostui kuudesta haltiasta. Kun he kävelivät heidän ohitseen, Eleict ei voinut olla ajattelematta, että oli joskus ollut johtamassa tuota armeijaa. Eleict hymähti lähes huomaamattomasti ja jatkoi Lequilanin kuuntelemista. He kävelivät pitkin Arborin katuja pääportilta poispäin ja kulkivat peltojen läpi kulkevilla poluilla. Tällä viljalla he ruokkivat koko valtakunnan, oli Lequilan Eleictille sanonut. Peltoja oli toki valtavasti, mutta haltioita oli vielä enemmän. Uskomatonta, Eleict ajatteli.

Seuraavaksi he palasivat linnaan ja kiersivät sen päivittäin hoidettujen puutarhojen kujia. Siellä oli monia kasveja, joista Eleict ei ollut koskaan tiennytkään. Lequilan johdatti Eleictin hänen lempipaikkaansa. Puutarhassa oli syrjäinen kolkka, jossa yksinäinen puro solisi metsän salaisuuksia kertoen. Mitä se kertoi? Sen tiesivät vain harvat. Puron varrella oli penkki, jolle Lequilan istui ja kehotti Eleictin tekevän samoin.
- Tämä paikka on lumoavimmillaan öisin, kun sudet ulvovat murhettaan pilvettömälle kuulle, Lequilan kertoi haikeasti, - Sen sävy oli joskus iloinen, kunnes Tenebris särki sen harmonian. Puro ei enää kerro kauniista metsästä täynnä elämää. Tähdet eivät loista lämpimästi tuikkien. Eivätkä linnut eivät enää palaa Danaiaran metsiin pesimään. Enää tuuli asuu metsän puissa suruaan hiljaa laulaen. Sâire walién galôz (se ei ole oikein)!
- Ymmärrän, Eleict sanoi lohduttavasti, muttei tiennyt miten parantaa
haltian olotilaa, mutta jatkoi kuitenkin, - Kun Tenebris on voitettu, kaikki palaa ennalleen.
- Ñana (kiitos)Lequlan sanoi pää käsiin haudattuna.
Lequilan nosti päänsä ja nousi ylös.
- Täällä on liikaa pahoja muistoja. Lädetään sisälle, Lequilan sanoi ja oli jo lähdössä. Eleict seurasi perässä. Aurinko alkoi jo muutenkin laskea, joten oli hyvä idea lähteä sisälle.
Illalla vierashuoneessaan ennen, kuin hän meni nukkumaan, Eleict mietti päivän tapahtumia. Aamulla hän oli ollut vapaa kitsune. Nyt hän oli sitoutunut tehtävään, josta oli kenenkään lähes mahdoton selvitä hengissä. Eleictin simäkulmasta tippui yksinäisyyden kyynel. Hän lähtisi kuolemaan. Silti hän ei pelännyt väistämätöntä, vaan käänsi epäroimättä katseensa kohti synkempää huomista. Jos hän kuolisi, niin kuolisi Tenebriskin. Vähän ajan päästä hän nukahti katkonaiseen uneen.

Aihe: Vs: Kristallikukan kantaja (pienellä tauolla) To Syys 26, 2013 3:52 am

Metsässä huoliaan karkuun juosten.
Aamulla herättyään Eleict oli virkeämpi, kuin koskaan. Hän puki nopeasti päälleen ja astui varovasti ovesta Lequilanin huoneeseen. Haltia voisi nukkua vielä. Eleictin aiheet osoitautuivat kuitenkit turhiksi, kun näki hänen kampaavan pitkiä kullanvaaleita hiuksiaan puisella kammallaan peilin edessä. Lequilan siirsi vihreät silmäsä häneen.
- Huomenta, Hän sanoi hymyillen.
Eleict vastasi samoin. Lequilan antoi laatikostaan Eleictille samanlaisen kamman, jolla Eleict alkoi haroa hiuksiaan. Kun Eleict oli saanut hiuksensa siisteiksi, he lähtivät aamiaiselle.

Aamupalan jälkeen Eleict ja Lequilan lähtivät metsään. He eivät kuitenkaan menneet samaa tietä, kuin olivat Arboriin saapuneet. Lequilan ja Eleict päättivät ottaa pienen kilpailun. He jättivät aseensa suojaan ja sopivat maalilinjan. Se oli ollut Eleictin ehdotus sillä hän halusi tietää, kuinka nopeita haltiat oikeasti olivat. Kun he lähtivät juoksuun, Lequilan siirtyi kärkeen kepeästi, ja Eleict sai tehdä kaikkensa, että pysyi perässä. Lopulta Eleict menetti hermonsa perässä pysyttelemiseen ja keräsi kaikki voimansa yhteen. Sitten hän vapautti ne nopeasti ja kuului suhahtava ääni, kun Eleict muuntautui kokonaan kauniiseen tulenpunaiseen ketunhahmoonsa. Hän oli tavallista kettua hiukan suurempi ja samalla nopeampi ja vahvempi. Eleict kiihdytti vauhtiaan ja suhahti Lequilanin ohi, joka vain naurahti. Lequilan lisäsi myös omaa vauhtiaan, mutta huomasi pian, että kitsune kettuhahmossaan oli vaikea pala jopa haltialle.

Lopulta kun Lequilan saapui maaliin vain vähän Eleictin jälkeen, hän sanoi muka närkästyneenä;
- Ei ole reilua! Minulla ei ole neljää jalkaa.
Eleict vain virnisti yhä ketun hahmossaan ja Tähysti alas kalliolta, jolle he olivat juosseet. Arborin linnaa ei tosiaan näkynyt. Se oli hyvin suojattu.
Sitten kuului huuto. Se tuli metsästä. Eleict tähysti tarkemmin ja huomasi alempana heistä Iliósin, joka oli ahdistettu puuhun. Maluzit! Se oli ainut asia mikä Eleictin päähän enää mahtui. Miksi se typerys oli lähtenyt seuraamaan meitä? Eleict ajatteli äkämystyneenä samalla, kun haukahti terävästi Lequilanille, joka oli jo huomannut saman. He juoksivat yhtä matkaa alas mäkeä niin nopeasti kuin pystyivän. Lequilan oli johdossa. Eleict kiiti metsän halki muristen uhkaavasti.
- Jätimme aseemme metsään! Lequilan huusi tajutessaan asian.
Sitten hän manasi ja poimi maasta ensimmäisen terävät kiven, jonka löysi. Eleict haukahti osoittaakseen yhtä ärtynyt, kuin Lequilankin. Sitten hän paljasti hampaansa ja iski ne lähimmän maluzin kurkkuun. Maluz kuoli nopeasti, sillä myös Eleictin hampaat olivat ketun hahmossa hyvin terävät. Eleict muuntautui suhahduksen saattelemana takaisin ihmismuotoonsa, mutta piti silti kaikki yhdeksän häntäänsä esillä, ja tunsi voiman virtaavan itseensä. Eleict poimi maluzin miekan ja syöksyi seuraavan kimppuun. Sen tappaminen olikin jo vaikeampaa, sillä yllätys mahdollisuus meni jo. Maluz heilautti kömpelösti miekkaansa tähdäten Eleictin kaulaan. Eleict torjui iskun, mutta huojahti iskun osuessa ja vastaiskun mahdollisuus katosi. Kun Eleict hyökkäsi toistamiseen, hänen sivustaan hyökkäsi toinen ruma ja iljettävä olio, joka heilutti miekkaa huutaessaan niin kovaa, että koko metsä kaikui. Ja huono onni senkun lisääntyy, Eleict ajatteli harmistuneena, kun torjui maluzin iskun hiukan kömpelösti. Sitten Eleict sivalsi molemmilta kurkun auki sulavalla liikkeellä ja hyppäsi kauemmas mylläkästä. Lequilan oli ehtinyt hoidella puoli tusinaa maluzeja ja yksi ainut oli enää jäljellä. Lequilan heitti uskomattomalla tarkkuudella maluzilta ottamansa miekan sen sydämeen.

Sitten he molemmat Iliósin, joka oli vyöllään olevalla miekalla tappanut kaksi Maluzia. Eleict lievää ärtymystä ilmeessään ja Lequilan toinen kulma kohollaan.
- Minä. minä, Iliós änkytti ja lehahti sitten punaiseksi. Sitten hän hyppäsi
sirosti alas puun oksalta ja juoksi mustat hiukset villisti poukkoillen kohti linnaa. Lequilan hymähti ja kääntyi sitten Eleictin puoleen.
- Sinä tarvitset taisteluharjoitusta, Lequilan totesi hymyillen.
Eleict punastui hiukan ja nyökkäsi.
- Voin käskeä Felicitadea opettamaan sinulle alkeita, jos haluat.
- Kuka hän on? Eleict kysyi kiinnostuneena.
- Hän on hyvä ystäväni ja armeijan komentaja. Hänellä ei ole ollut tekemistä päivien ajan, ja sinä tarvitset harjoitusta, Lequilan kertoi.
- Hyvä on. Milloin aloitamme? Eleict kysyi toiveikkaana.
- Heti, kun olemme syöneet ja olen sopinut asiasta hänen kanssaan.
Eleict nyökkäsi ja lähti Lequilanin kanssa linnaa kohti. Ensiksi he kävivät tietenkin hakemassa aseensa piilostaan ja jatkoivat vasta sitten matkaansa.

Heti linnaan päästyään Lequilan pysäytti ensimmäisen vastaantulevan vartion ja käski sitä hävittämään maluzien ruumiit. He olivat onnekkaita, koska vartion johdossa oli Felicitade itse. Ennen heidän lähtöään Lequilan selitti tilanteen pitkälle haltialle. Felicitade suostui Lequilanin pyyntöön ja lähti metsää kohden. Poistuessaan vartionsa johdolla kohti rajaa, Felicitade soi vielä kiinnostuneen katseen nuoreen kitsuneen ja lähti metsiin. Eleict hymähti.
- Kuinka vanha hän on? Eleict kysyi.
- Hän on minua vain noin sata vuotta nuorempi eli suurinpiirtein 1250 vuotias. Lequilan sanoi.
Eleict naurahti. Lequilan katsoi häneen kysyvästi, mutta Eleict vain pudisteli päätään. Eleict oli ollut luultavasti Felicitadenkin johdossa edellisessä elämässään.

Loppupäivän ajan Eleict odotti tulevia harjoituksiaan. Ne todellakin olisivat hyödylliset ottaen huomioon mitä edessäpäin oli. Kun Felicitade lopulta tuli noutamaan Eleictiä hänen huoneestaan, hän oli jo valmis.
- Missä Lequilan on? Felicitade kysyi ensimmäisenä.
- Hänen täytyi lähteä johonkin kokoukseen koskien matkaani Lapis castrumiin.
Felicitade nyökkäsi ja kysyi sitten, - mennäänkö?

Eleict ja Felicitade kulkivat metsän läpi ja pysähtyivät aukiolle noin kilometrin päähän Arborista. Niittyaukealla oli käyty ennenkin. Sinne oli pystytetty monia maalitauluja, joista osa oli nuolia täynnä ja osassa miekkailun jälkiä. Keskellä niittyä makasi kaksi tylppää harjoittelumiekkaa, kilvet ja jousiase nuolineen. Tämän päivän jälkeen en enää jaksa mitään, Eleict ajatteli. Felicitade asteli nopeasti aseiden luo, otti miekat ja heitti toisen niistä Eleictille. Eleict otti miekan kiinni ja huomasi heti, että se oli paljon kevyempi, kuin omansa.
- Aloitetaan. Hyökkää sinä ensin ja katsotaan sitten mitä voin tehdä,
Felicitade sanoi ja keskitti kaiken huomionsa Eleictin liikkeisiin.
Eleict piti katseensa tunteettoman keskittyneesti Felicitadessa ja alkoi kiertää tätä tullen koko ajan lähemmäs. Eleict ei kuitenkaan ollut varma mitä hän tekisi. Felicitadella oli vuosituhansien kokemus taistelusta. Eleict päätti nopeasti ja vilkaisi oikealle. Sitten hän syöksähti Felicitaden vasemmalta pulolelta hänen taakseen, mutta hän oli jo osannut odottaa sitä. Felicitade torjui Eleictin iskun leikiten ja hyppäsi sitten metrin taaemmas. Eleict syöksähti uudelleen. Tällä kertaa suoraan hänen eteensä yrittäen ensin osua hänen kylkeensä, mutta vaihtoikin sitten kohdettaan kyljestä pohkeeseen. Felicitade torjui iskun taas, mutta tällä kertaa vähän pidemmällä aikavälillä, kuin viimeksi. Sitten Felicitade iski Eleictin oikeaan jalkaan miekan lappeella tarpeeksi kovaa horjauttaakseen häntä. Sitten hän löi miekan pois Eleictin kädestä. Eleict tuhahti.
- Osaat harhauttaa hyvin, mutta taistelutaitosi on ruosteessa, etkä puolustaudu kovin hyvin, Felicitade sanoi huvittuneena.
- No mitä voit tehdä?
- Sinun täytyy vain harjoitella.
- Mutta minä en osaa käyttää tätä miekkaa. Se on liian kevyt tottumukselleni, Eleict sanoi turhautuneena.
- Näytäpä miekkaasi minulle, Felicitade käski ja Eleict otti lyhyen
miekkansa pois tupestaan ja antoi sen Felicitadelle. Felicitade katsoi ensin sitä joka puolelta ja heilautti sitä sitten muutaman kerran.
- Käsken jonkun sepistämme takomaan sinulle kunnon miekan kokouksen jälkeen. Tulet tarvitsemaan sellaista matkallasi.
Eleict nyökkäsi ja otti miekkansa takaisin. Sitten he jatkoivat harjoittelua.
Kun Eleict oli hävinnyt jo kahdennennenkymmenennenkolmannen kerran, he pitivät pienen tauon. Eleictin lihaksia särki ja hän mietti miten ihmeessä Felicitade oli selvinnyt harjoituksista niin vaivatta? Kun he olivat siirtyneet Eleictin viidennentoista häviön jälkeen kilpien kanssa taisteluun Eleict oli osoittautunut taitavaksi puolustamaan itseään, mutta hänelle ei ollut jäänyt aikaa vastahyökkäykseen Felicitaden murtaessa säälimättömästi hänen suojaustaan.

Kun he lopulta istuivat alas, Eleict huokaisi helpotuksesta ja Felicitade naurahti hiljaa.
- Sinulla on vielä paljon opittavaa, Felicitade sanoi, kun Eleict alkoi venytellä.
- Minä olenkin elänyt ikäni metsissä. Olen joutunut pyytämään ruokani ja kaiken muunkin itse puhumattakaan maluzien välttelemisestä. Minulla ei ole ollut aikaa taisteluharjoituksille.
- Sitä suuremmalla syyllä.

Pian he jatkoivat harjoituksiaan, mutta tällä kertaa Felicitade opetti Eleictin ampumaan jousella.
Eleictin ampumat nuolet eivät aluksi osuneet maalitauluun päinkään, mutta lopulta ne hipoivat jo maalitaulujen reunoja. Juuri, kun se alkoi sujua Felicitade ilmoitti, että ilta alkoi jo hämärtyä ja kokous alkaisi tunnissa.
- Tapaamme kokouksen jälkeen salin ulkopuolella, niin voin hankkia sinulle kunnollisen miekan, Felicitade sanoi ja lähti Eleict perässään
takaisin linnaa kohti. Eleict äännähti myöntävästi. Hän halusi kuitenkin kokeilla vielä jotain. Felicitade oli saanut (tarkoittamattaan)nöyryyttää Eleictiä koko harjoitusten aikana. Nyt olisi Eleictin vuoro opettaa hänelle mitä tarkoitti häviäminen. Eleict pysäytti Felicitaden leikkisä pilke silmissään.
- Otetaanpa pieni kilpailu. Täältä linnalle saakka juosten. Se joka ehtii ensin on voittaja, Eleict sanoi.
- Hyvä on, mutta valmistaudu häviämään. Olen kaartini nopein ja kaiketi koko linnan ellei Lequilania oteta lukuun. En tiedä miten hän onnistuu juoksemaan niin nopeasti.
Eleict hymyili voitonriemuisesti. Hän oli voittanut Lequilanin aiemminkin, joten miksei hän voittaisi Felicitadeakin. Mutta sitten hän muisti, että Iliósin jäädessä maluzien saartamaksi, Lequilan oli juossut Eleictiä nopeammin paikalle. Se huijari, Eleict ajatteli.

Kun he lähtivät juoksuun, Felicitade kiri nopeasti johtoon, mutta Eleict ei jäänyt jälkeen, kuin muutaman metrin. Sitten kuului suhahdus, kun Eleict muuntautui ketun hahmoon. Eleict pyrähti salaman nopeasti Felicitaden ohi ja kiisi metsän halki tulen punainen turkki puiden välissä vilahdellen. Felicitade jäi nopeasti taakse, mutta seurasi Eleictiä viiden metrin etäisyydellä yrittäen kiriä Eleiciä onnistumatta siinä. Kun he tulivat takaisin linnan porteille Eleict muuttui nopeasti takaisin ihmishahmoonsa ja ponnahti puunoksalle seisomaan. Eleict naroi voitonriemuisesti ja Felicitade hymyili.
- En olisi uskonut, että häviäisin sinulle! Enataín tähden sinä olet nopea!, Felicitade sanoi.
- Se oli tavallaan kosto nöyryyttämisestäsi harjoituksissasi.
Felicitade naurahti ja myönsi heidän olevan tasoissa. Sitten he palasivat linnaan.
Eleictin palatessa huoneeseensa, Lequilan oli jo paikalla. Hän tervehti ja kysyi kuinka hänen päivänsä oli kulunut, ja Eleict vastasi totuudenmukaisesti. Lequilan nauroi heleää nauruaan pitkään kuullessaan Eleictin ja Felicitaden kilpailusta. Vaihdettuaan kuulumiset, Eleict kävi pesulla ja puki puhtaat vaatteet päälle. Sitten he olivat valmiit lähtemään kokoontumiseen.

Kokoontuminen ei ollut vielä alkanut, kun he saapuivat, mutta kaikki olivat jo paikalla. Salissa istuivat Claiez, Felicitade, Kuningas Lebright ja viisi tuntematonta haltiaa, jotka kääntyivät katsomaan Eleictin ja Lequilanin saapuessa.
- Hyvä, nyt voimmekin jo aloittaa, Kuningas Elbright sanoi.
- Kuten me kaikki tiedämme, Kristallikukka on jälleen löytynyt. Kiitos tämän nuoren kitsunen, Lebright jatkoi viitaten Eleictiin, - nyt meidän on enää päätettävä siitä, kuka lähtee kantamaan sitä Lapis castrumiin. Onko vapaaehtoisia, hän kysyi katsoen samalla merkitsevästi Eleictiin.
- Minä voin lähteä Eleict sanoi uhmakkaasti. Nyt asia olisi peruuttamaton.
- Minä ilmoittaudun myös vapaaehtoiseksi! kuului tuttu ääni. Eleictiä vastapäätä myös Claiez oli noussut seisomaan. Mikä yllätys, Eleict ajatteli.
Lebright huokaisi.
- Meidän on äänestettävä siitä, kuka lähtee, hän sanoi, - äänestän itse Eleictiä.
- Äänestän myös Eleictiä, Felicitade sanoi uhmakkaasti. Hänen äänessään oli jotain, joka antoi Eleictille sellaisen kuvan, ettei hän pitänyt Caliezista.
- Minä äänestän Claiezia tehtävään, Yksi haltioista sanoi.
- Kiitos Mico, Claiez sanoi. Punahiuksinen haltianainen punastui.
- Äänestän Eleictiä, sillä hän löysi Kristallikukan. Ei Claiez, Sanoi mieshaltia Micoksi kutsutun haltian vierestä. Eleict vastasi nyökkäyksellä.
Kaksi muuta haltiaa äänestivät Claiezia tehtävään.
- Minä siis joudun antamaan ratkaisevan äänen, Lequilan sanoi ja Eleict hänen vieressään jännittyi.
- En haluaisi saattaa Eleictiä vaaraan, ja Claiez on kokeneempi taistelija, mutta sen perusteella miten Eleict kohdatessamme käyttäytyi, on paljon merkitystä. Eleict osaa käyttää järkeään ja on luontainen selviytyjä, Lequilan sanoi ja Eleict punastui hennosti hänen vieressään.
- Äänestän Eleictiä, Lequilan sanoi lopulta ja Eleict huokaisi helpotuksesta.
- Siispä Eleict lähtee matkaan, kuningas Lebright sanoi luoden kiitollisen katseen poikaansa.
- Ketkä lähtevät mukaan? Felicitade kysyi haltiakuninkaalta.
- Ketkä ovat vapaaehtoisia, Lebright kysyi toistamiseen.
Pystyyn nousivat ensin Lequilan, sitten Claiez ja hänen jälkeensä hiukan empien Mico niminen haltia. Eleict katseli eitä tovin. He näyttivät kaikki päättäväisiltä. Mutta Lebright näytti hetken lievästi kauhistuneelta. Eleict tiesi mitä viisas haltia ajatteli. Ennustus alkoi toteuttaa itseään Lequilanin lähtiessä tuhoon tuomittulle matkalleen. Elbright kätki tunteensa heti, kun näki Eleictin vilkaisevan häneen. Eleict katsoi poispäin.
- Hyvä on. Teidät neljä lähetetään Lapis castrumiin huomenna. Kun pääsette sinne, pyrkikää pikimmiten kuningas Kitairin puheille ja ilmoittakaa kristallikukan löytyneen. Levättyänne hetken tulette takaisin Arboriin ja päätämme jatkosta. Kysyttävää?
Kun kukaan ei vastannut, Lebright ilmoitti kokouksen päättyneeksi ja kaikki lähtivät kuka mihinkäkin suuntaan.

Eleict pysäytti Lequilanin salin oven ulkopuolella ja selitti hänelle, mitä he oli sopineet Felicitaden kanssa, joka pian ilmestyikin heidän seurakseen.
- Hyvä on. Odotan sinua huoneessamme, Lequilan sanoi hyväksyvästi ja
lähti kävelemään portaita päin. Eleict ja Felicitade lähtivät samaan suuntaan, mutta kääntyivät ennen portaita suurille holvikaarisille käytäville, jotka johtivat ulos.
Felicitaden ja Eleictin suunnattua sepän pajalle. Seppä alkoi kysellä Eleictiltä hänen miekastaan.
- Yhdelle vai kahdelle kädelle? Pitkä mieshaltia kysyi ja alkoi etsiä sopivaa metallia.
- Yhdelle, Eleict vastasi.
- Pitkä vaiko lyhyt?
- Pitkä, vastasi Felicitade Eleictin puolesta. Eleict ei väittänyt vastaan,
sillä tiesi Felicitaden tietävän tästä enemmän. Seppä, joka oli aiemmin esittäytynyt Forteiseksi nyökäytti päätään. Raudat löydettyään Forteis otti vielä pari mittaa Eleictistä ja pyysi heitä palaamaan kolmen tunnin kuluttua.
Eleict ja Felicitade päättivät kuluttaa aikansa taisteluharjoituksiin. He kulkivat nopeasti metsän halki harjoitteluaukealle ja aloittivat. Tällä kertaa Felicitade antoi Eleictille pitkän miekan. Eleict oli jo valmiiksi väsynyt, mutta tieto siitä, että nämä harjoitukset voisivat pelastaa hänen henkensä, antoi hänelle voimaa. Eleict piti kuitenkin kaikkia häntiään esillä ja jaksoi sen ansiosta paremmin, kuin hyvin. Hän sai myös voimaa Kristallikukasta. Kun he aloittivat, Eleictin valtaava voiman tunne terävöitti hänen aistinsa ja hänen oli helpompi väistellä Felicitaden hyökkäyksiä. Hän sai yhä osumia, muttei läheskään yhtä monta. Eleict pääsi jopa muutaman kerran hyökkäämään itsekin, jolloin Felicitaden oli myös puolustauduttava. Kun Felicitade lopulta löi miekan Eleictin kädestä, hän oli kaatua väsymyksestä.
- Olet edistynyt, Felicitade sanoi samalla, kun Eleict palasi normaaliin
muotoonsa. Eleict vastasi pään nyökäytyksellä. Felicitade oli sanomassa jotain muutakin, kun Eleict kuuli hienoisen narahduksen läheisen puun oksalta. Heidän päänsä käännähtivät ääntä kohden.
- Jäit kiinni Mico! Tule alas sieltä, Felicitade huudahti.
Kuului huvittunut tuhahdus ja kevyt tömähdys, kun toisen haltian solakka vartalo hyppäsi alas puusta tulenpunaiset hiukset lehahtaen.
- En ikinä onnistu yllättämään sinua, Mico sanoi muka närkästyneellä
äänellä ja käveli heidän luokseen.
- Mitä sinä täällä teet? Eleict kysyi rentoutuen jälleen.
- Tulin katsomaan, miten tuleva suojattini pärjää, Mico sanoi hymyillen aurinkoista hymyään.
- Sinun tuleva suojattisi on väsynyt, Eleict sanoi ja haukotteli liioitellusti.
Mico naurahti ja käveli Felicitaden luo.
- Minäkin kaipaisin hiukan harjoitusta.
- Hyvä on. Eleict katso tarkkaan. Voit oppia jotain, Felicitade sanoi ja nousi ylös, - Äläkä sitten pidättele! Hän sanoi Micolle.
- Ei tarvitse kahdesti käskeä!
Sitten he alkoivat kiertää toisiaan. Felicitade hyökkäsi ensin ja yritti osua Micoa käsivarteen, mutta Mico torjui täpärästi ja kiepsahti Felicitaden sivulle ja yritti osua tätä puolestaan selkään. Felicitade käänsi kasvonsa jälleen Micoon päin ja torjui hänen hyökkäyksensä miekallaan samalla, kun otti Micon toisesta kädestä kiinni ja kiepsahti sulavasti hänen taakseen. Sitten hän painoi miekkansa kevyesti Micon kaulalle. Mico naurahti.
- Olisi pitänyt odottaa, hän sanoi huvittuneena. Felicitade laski miekan
pois hänen kurkultaan, muttei päästänyt Micon kädestä irti. Sen sijaan hän kiepsautti Micon ympäri syleilyynsä ja painoi kevyen suudelman hänen huulilleen. Eleictin olisi pitänyt arvata. Kokouksessa hän oli huomannut kahden haltian katselevan toisiaan viehkeästi, mutta ei voinut olla asiasta vielä varma. Mutta nyt, kun hän katseli haltioita, Hän näki syvää rakkautta, joka kumpusi syvältä heidän sisältään. Felicitadelle mahtoi olla rankkaa, kun Mico lähti viemään Kristallikukkaa Eleictin kanssa.
Kun haltiat vihdoin irroittautuivat suudelmastaan, Felicitade katsahti taivaalle. Kuu kipusi jo taivaalle luoden hopeisia valonsäteitään maahan.
- Meidän pitäisi jo mennä. Miekkasi on jo varmaan valmis, Felicitade sanoi.
- Minä tulen mukaan, Mico ilmoitti. Eleict nyökkäsi ja kolmikko lähti kävelemään kohti hiljentyvää kaupunkia.

Kolmikon saavuttua Forteisen pajalle he näkivät hänet odottamassa pihallaan. Käveltyään Eleictin johdolla hänen luokseen, hän alkoi hymyillä.
- Saavuitte juuri oikeaan aikaan. Ehdin juuri tehdä miekkasi valmiiksi, Forteis kertoi hymyillen Eleictille.
- Saanko nähdä sen?
- Toki. Seuraa minua, Forteis sanoi ja astui pienen pajansa sisälle.
Forteis käveli suuren alasimen luo ja kohotti silta sulavalinjaisen ja kauniin miekan. Se oli suurinpiirtein Eleictin käden mittainen. Hiukan lyhyempi. Kahva oli veistetty samasta tummasta puusta, jota oli kokous salin pöydässäkin. Kahvaan oli kaiverrettu lehden kuva.
- Se on kaunis, Eleict sanoi ihmeissään.
- Ja se on nyt kokonaan sinun, Forteis sanoi hymyillen vienosti.
- Kiitos, Eleict sanoi ja hymyili säteilevästi Forteisille. Hän ei tennyt
miten voisi osoittaa kiitollisuutensa.
- Nyt sinä kuulut virallisesti Arborin haltiajoukkoihin! Mico sanoi innosta korottuneella äänellään. Eleict hymyili hänelle.
- Miten voin korvata tämän? Eleict kysyi Forteisilta.
- Voi ei sinun tarvitse maksaa mitään mutta, jos millään pystyt, niin minulla on yksi toive. Kerrotaan, että Tenebris kantaa sormessaan sormusta, joka on tehty kaikille tuntemattomasta aineesta. Edes Tedebris itse ei tiedä mitä se on. Haluaisin tutkia sitä tarkemmin.
- Totta kai. Jos ikinä selviän hengissä niin lupaan etsiä sinut käsiini ensimmäisenä, Eleict sanoi riemastuneena. Forteis nyökkäsi.
Eleict, Mico ja Felicitade lähtivät kohti linnaa kylän lyhtyjen hehkussa ja keskustelivat siitä, miten heidän kannattaisi edetä Eleictin ja Micon palatessa Lapis castrumista. Eleict kääntyi linnan ovista vasemmalle ja nousi portaita ylös, kun Felicitade ja Mico jatkoivat toiseen suuntaan. He hyvästelivät toisensa lämpimästi ja Eleict lähti kulkemaan uuden miekkansa kanssa kohti Lequilanin huonetta. Lequilanin huoneen ovella hän kuitenkin pysähtyi. Lequilan ei ollut huoneessa yksin. Huoneesta kuului kiihtynyttä keskustelua, joka kuulosti riidalta.
- Pitäisikö minun sitten muka jäädä tänne, kun ympärillämme riehuu sota? kysyi raivoisa ääni, jonka Eleict tunnisti oitis kuuluvan Lequilanille. Eleict ei koskaan ollut kuullut häntä vihaisena.
- Pitäisikö sinun sitten kuolla sodassa vain siksi, ettet halunnut jäädä poiskaan? Toinen ääni oli hiillitympi, mutta siinä oli enemmän painoa.
Kuningas Lebright oli Lequilanin huoneessa. Siinä vaiheessa, kun Eleict oli tajunnut kenelle ääni kuului, hänen olisi viimeistään silloin pitänyt lähteä. Mutta mihin hän lähtisi?
- En aio istuskella täällä päivät pitkät miettimässä sitä, kuka kuolee tänään!
- Minä en aio katsella sivusta, kun ainut poikani lähtee suorastaan tapattamaan itseään, Lebright sanoi hienoista suuttumusta äänessään.
- En ole yksin etkä sinä voi estää minua. Eleict ei voi lähteä ainoastaan Mico ja Claiez mukanaan. Sinä tiedät sen etkä voi väittää muutakaan.
- Tiedän sen mutta, jos minä kuolen sodassa ja sinä olet jo menehtynyt, Ei ole ketään, joka nousisi valtaistuimelle, Lebright sanoi ja Eleict ei ollut uskoa korviaan, kun kuuli huomaamatonta anelua hänen äänessään. Lequilan ei kääntänyt päätään.
- Johtuuko tämä siitä, että menetit hänet 400 vuotta sitten? Lebright kysyi yhtäkkistä ymmärrystä äänessään, - Vaikket ollut paikalla silloin joskus, kun olisi pitänyt, se ei tarkoita, että niin kävisi tällä kertaa.
- Mutta en voi olla unohtamatta sitä, jos jään tänne. Etkö ymmärrä? Minun on pakko mennä!
- Hyvä on, Elbright huokaisi lopulta pitkän tauon jälkeen, - Toivon, että tiedät mitä teet.
Sitten Eleict hätkähti kuullessaan, kuinka tuoli siirrettiin. Eleict hätääntyi. Mitähän Lebright ajattelisi, jos löytäisi ”valittunsa” oven takana salakuuntelemassa. Sitten hän päätti nopeasti ja astui ovesta sisään, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Tottahan toki hän melkein törmäsi huoneesta poistuvaan Lebrightiin ja väisti vain täpärästi.
- Anteeksi, Eleict mutisi kohteliaasti ja kumarsi hienoisesti. Kuningas
Lebright nyökkäsi hyväksyvästi ja poistui. Lequilan katsoi häntä, kuin peläten, että tämä olisi kuullut keskustelun. No oikeassahan hän oli. Eleict kulki Lequilanin ohitse huoneeseensa ja haki sieltä kampansa. Sitten hän alkoi verkalleen selvittää hiuksiaan samalla, kun kysyi Lequilanilta, miten tämän päivä oli mennyt.
- Hyvin, Lequilan vastasi huojentuneena ja selvästi luuli, ettei Eleict
tiennyt äskeisestä välikohtauksesta. Eleict aikoi vakaasti pitää sen omana tietonaan. Eleict toivotti hyvät yöt ja lähti nukkumaan. Eleict ei kuitenkaan saanut unta pitkään aikaan. Kenestä he olivat puhuneet? Kenet Lequilan oli ”menettänyt?” Oliko hänellä ollut joku toinenkin ennen Iliósia ja kuinka kauan sitten? Eleictin päässä velloi satoja kysymyksiä, mutta päätti unohtaa ne tietäen, että voisi miettiä niitä myöhemminkin. Nyt hänen täytyisi vain levätä huomista matkaa varten.

Aihe: Vs: Kristallikukan kantaja (pienellä tauolla) To Syys 26, 2013 3:52 am

Kallion reunalla kohtaloaan surren.
Varhain aamulla, kun auringon kultaiset säteet pyrkivät itsepintaisesti herättämään liian väsyneen Eleictin, Lequilan manasi turhautumistaan huoneessaan. Hän ei ymmärtänyt, miksi hänen isänsä ”oi-niin-mahtava-ja-legendaarinen-hatiakuningas” Lebright ei antanut hänen lähteä tehtävälle, johon hänen oli vain oikeus ja velvollisuus osallistua, ilman puolen tunnin vastaanharaamista? Miten hän muka olettaisi, että Eleict selviytyisi ainoastaan Claiezin ja Micon avulla loputtomasta erämaasta ennen Lapis castrumia. Sitä paitsi Lequilan ei luottanut Claieziin. Hänessä oli jotain outoa ja epämiellyttävää. Itse asiassa Eleict kävi Lequilania sääliksi. Miten vain nuori kitsune voisi selvitä niinkin mahdottomasta tehtävästä. Edellispäivien koettelemusten jälkeen Eleict ei edes jaksanut nousta viereisessä huoneessa.
Lequilan tiesi, ettei Eleict heräisi vielä pariin tuntiin, mutta jätti silti pöydälleen kirjeen, jossa hän sanoi käyvänsä ulkona. Kun hän oli jättänyt viestin ja varmistanut, että hänellä oli kaikki mukanaan, hän lähti kävelemään metsää kohden.

Vasta metsässä Lequilan huokaisi ja uskalsi hengittää vapaasti. Hän juoksi päättäväisesti etelään, kunnes kuuli meren kohinan ja hidasti. Hän pysähtyi kallion kielekkeelle ja istahti aivan sen reunalle. Lequilanin katsoessa alas kalliolta hän ei huomannut, että häntä seurattiin. Lequilan vain katseli suurin piirtein kymmenen metriä hänen alapuolellaan kohoavia teräviä karikkoja joihin aallot murtuivat. Se paikka toi muistoja mieleen. Sen, kun he olivat olleet kahdestaan samaisella kielekkeen reunalla pitäen toisiaan käsistänsä kiinni, kun he olivat kuunnelleet lokkien kutsuvia huutoja mereltä. Nyt hän oli mennyt jättäen mitään jälkeensä. Lequilan ei enää tiennyt kuka oli. Ei tiennyt kuka halusi olla. Liian monella valheella hän oli sävyttänyt elämäänsä tuntemattoman värin, joka valtasi hänet melkein kokonaan. Ainoastaan harmaata. Niin. Harmaa vallitsee elämääni nyt ja aina ellen tee asioihin muutosta, Lequilan ajatteli tuskastuneena. Lequilan olisi voinut huutaa turhautumistaan elämäänsä. Päällisin puolin hän oli aina etäisen kohtelias, mutta hänen sisällään oli aina vellonut hämmentäviä tunteita, joita hän ei itsekään ymmärtänyt. Hän oli antanut kaikkien ymmärtää, että häntä ei koskaan ollut vaivannut mikään eikä koskaan vaivaisi.
Silloin, kun hän oli tavannut Eleictin, nuo tunteet olivat kasvaneet tuskallisiin mittoihin. Hän ei kuitenkaan näyttänyt sitä kenellekään. Ei uskaltanut näyttää edes itselleen.
- Olen heikko, Lequilan kuiskasi lähes kuulumattomalla äänellä.
Miltähän tuntuisi hypätä? hän mietti hajamielisesti. Lähes huomaamattaan hän oli noussut seisomaan aivan korkean kallion reunalle. Hän ei kääntynyt takaisin, muttei jatkanut eteenpäinkään. Se oli ollut hänen koko elämänsä kulku. Nyt hän tekisi toisin. Hyppääminen olisi ollut pelkuruutta maailmaan, mutta samalla hän olisi taas päässyt ainoansa luo. Lequilan kääntyi lähteäkseen; mutta odottamaton tuulenpuuska pyyhälsi Lequilanin ohi ja Lequilan horjahti. Hän huomasi vasta nyt olleensa liian lähellä reunaa.
Kaatuessaan taaksepäin kuiluun hänen ainoa ajatuksensa oli Eleict. Tapaisiko hän häntä enää koskaan? Seuraava asia, jonka Lequilan tiedosti, oli metsän reunasta juokseva hyvin järkyttynyt Felicitade. Viime hetkellä hän sai kiinni putoavan Lequilanin kädestä, ja hän jäi riippumaan kalliota vasten kauhistuneena.
- Pidä kiinni! Felicitade huusi tuulen yli yrittäessään kiskoa kauhusta
kangistunutta Lequilania turvaan. Kuin Felicitaden sanoista, Lequilan havahtui ja kiskaisi itsensä nopeasti reunan yli takaisin kallion päälle.
- Mitä oikein kuvittelit? Olisit voinut kuolla! Felicitade sanoi ja tarkisti
samalla, ettei Lequilanissa ollut muita vaurioita. Lequilan nousi kalpeana seisomaan ja sanoi sitten vaitonaisesti ja yksitoikkoisella äänellä:
- Olin vain ajatuksissani. Ole niin kiltti äläkä kerro tästä kenellekään,
Sitten hän palasi takaisin linnaa kohti. Tuo olisi voinut viedä henkeni, ellei Felicitade olisi ollut paikalla, Lequilan ajatteli ilmiselvästi järkyttyneenä tapahtuneesta.

Ennen linnaan palaamista hän nosti kasvoilleen mitään sanomattoman kohteliaan naamion ja käveli pikimmiten huoneeseensa.

Aihe: Vs: Kristallikukan kantaja (pienellä tauolla) To Syys 26, 2013 3:52 am

Lähtö.
Varhain aamulla, kun Eleict oli herännyt, hän oli aluksi olettanut, että Lequilan oli vielä nukkumassa. Kun elonmerkkejä ei ollut kuulunut, Eleict oli uskaltautunut katsomaan Lequilanin suureen huoneeseen. Tyhjä. Pöydällä oli paperi, joka ei varmasti ollut siinä, kun Eleict oli pöydän viimeksi nähnyt. Viestissä luki:
Eleict. Olen käymässä ulkona ja tulen pian takaisin. –Lequilan –
Eleictin laskiessa viestilappua alas, ovi aukesi ja sisään astui lievästi järkyttynyt Lequilan.
- Mitä on tapahtunut? Eleict kysyi ensimmäisenä ja Lequilan muutti ilmeensä peruslukemille.
- Ei mitään, hän vastasi.
- En usko tuota äskeisen ilmeesi perusteella, Eleict sanoi kädet ristissä.
Lequilan huokaisi syvään. Hän ei pitänyt valehtelusta.
- Meinasin tippua kalliolta ja kuolla, Lequilan sanoi yksitoikkoisesti ja
yhtäkkiä hänelle tuli kummallinen kiire kylpyhuoneeseen.
- Anteeksi mitä?
- Itsepähän halusit tuon kuulla, Lequilan sanoi anteeksipyytävästi ja sulki oven hiljaa
perässään. Sitten Eleictillä ei ollut enää mahdollisuutta kysellä enempää. Eleict oli kuitenkin itsepintainen ja jatkoi kyselyään heti, kun Lequilan seuraavan kerran hänet tapasi.
- Seisoin yksinkertaisesti liian lähellä reunaa ja tuuli oli liian voimakas. Jos Felicitade ei olisi ollut hiiviskelemässä takanani, en luultavasti olisi tässä, Lequilan sanoi lopulta, kun he olivat hetken tuijottaneet toisiaan Lequilanin tultua ulos.
Eleict nyökkäsi. Hän kysyisi loput Felicitadelta itseltään heti, kun vain tapaisi hänet.

Hänen ei pitänyt odottaa kauaa, kun Mico löysi Eleictin tämän poistuessa ruokasalista Lequilanin kanssa.
- Löysinpäs sinut! Mico huudahti ilahtuneena.
- Mico? Eleict kysyi.
- Minulla on asiaa.
- Mitä sitten?
- Felicitade haluaa tavata sinut. Hänellä on sinulle pari ohjetta ennen lähtöänne, Mico sanoi ja katsoi sitten Lequilaniin, - Ellei teillä sitten ole mitään sitä vastaan, Mico sanoi kohteliaan kysyvästi haltiaprinssille.
- Ei toki.
- Hyvä! Eleict seuraa minua, Mico hihkaisi ja lähti taluttamaan Eleictiä ranteesta kohti ulko-ovia.

Seuratessaan Micoa Eleict pani merkille kaksi asiaa. Kulkiessaan länsiportin ohi kohti metsiä, Portilla seisoi neljä hevosta; Kolme valkoista ja yksi musta. Toinen asia, jonka Eleict huomasi, oli haltiasotilaiden käytös. He olivat kiireisempiä kuin Eleict oli heidät kolmen päivän aikana nähnyt. Kuin he odottaisivat avointa hyökkäystä. Me tosiaan lähdemme sotaan, Eleict ajatteli. Mico kuljetti Eleictin puolijuoksua metsän reunaan ja päästi sitten irti, että he pääsisivät ulos metsään. Metsästä he kulkivat tuttuun paikkaan.
Felicitade istuskeli harjoitteluaukean reunalla kasvavan korkean puun tukevalla oksalla. Huomattuaan Micon Eleict perässään hän hypähti alas puusta.
- Sehän kävi nopeasti! Felicitade huudahti iloisena Micolle. Mico kiitti ja
poistui.
- Miten Lequilan voi? Felicitade kysyi Eleictiltä, kun täämä oli ehtinyt
kävellä tarpeeksi lähelle.
- Hyvin. Tai niin hän ainakin sanoo, Eleict vastasi, - Voisitko ystävällisesti kertoa minullekin mitä on tapahtunut. Lequilan itse ei suostu myöntämään yhtään mitään.
- Hän tippui kallionkielekkeeltä alas tuulen voimasta, ja sain hänestä viime hetkellä kiinni.
Eleict nyökkäsi. Se siis sittenkin oli pelkkä vahinko.
- Miksi kutsuit minut? Eleict kysyi.
- Minun täytyy opettaa sinulle vielä yksi asia. Lequilan voi opettaa sinulle miekkailusta lisääkin matkalla, mutta tämä tuli mieleeni vasta hiljattain. Osaatko kitsuneloitsuja? Felicitade kysyi.
- En. Vanhempani kuolivat, kun olin liian nuori siihen ja siitä asti olen asunut omillani. Miten niin?
- Voisin opettaa sinulle yhden käytännöllisen loitsun, joka voi pelastaa henkesi. En vain ole varma pystyykö kitsune haltiataikoihin, Felicitade sanoi hiukan epäröiden.
- Yritetään, Eleict sanoi hiukan epävarmasti. Felicitade nyökkäsi ja poimi sitten muutaman pienen kiven.
- Yritä torjua nämä kivet mielesi voimalla. Jos onnistut, niin näiden kivien pitäisi kilpistyä loitsusta heti, kun sanot sanan shjéda, Felicitade
jatkoi astellessaan samalla hiukan kauemmaksi. Eleict nyökkäsi ja yritti valmistautua parhaansa mukaan keskittämällä kaiken huomionsa kiviin. Felicitade heitti yhden.
- Shjéda! Eleict huudahti, kun kivi lensi kaaressa häntä kohden. Eleictistä
tuntui, kuin paineaalto olisi lähtenyt hänestä. Kivi tosiaan kimposi aallon voimasta, mutta niin kimposi myös Felicitadekin. Felicitade huudahti järkyttyneenä, kun loitsun voima iski häneen, mutta kokosi itsensä nopeasti ja kääntyi ilmassa juuri sopivasti ottamaan puunhaarasta kiinni ja heilauttamaan itsensä takaisin maahan. Eleict katsoi tapahtunutta silmät suurina.
- Enataín tähden! aivan, kuin itse Deaveñ olisi lähettänyt tuulensa kimppuuni, Felicitade henkäisi hiljaa puistellen pölyjä vaatteistaan, - tuon korun kanssa täytyy olla varovainen.
Silloin Eleictkin huomasi Kristallikukan hehkuvan hänen kaulassaan valkoisena. Hetken he vain tuijottivat pöllämystyneinä toisiaan ja purskahtivat sitten nauruun.
- Se onnistui! Eleict sanoi lopulta aikansa naurettuaan.
- Hyvä! Mutta muista olla hiukan varovainen loitsujen kanssa, ettet tapata vihollisten sijasta myös omiasi.
Eleict naurahti sanoille, mutta piti tarkoituksen tarkasti mielessään.
- Enataí? Eleict kysyi melkein heti perään.
- Hän on jumala. Kaikkien jumalten herra. Enataí määrää elämää, kuolemaa ja jopa kohtaloa. Hän sai sinutkin syntymään uudelleen.
- Mitä!? Mistä sinä tiedät? Eleict huudahti ja vilkuili vauhkosti ympärilleen, kuin varmistaakseen heidän yksityisyytensä.
- Älä huoli. En ole kertonut sitä kenellekään. Huomasin sen ensi silmäyksellä. Olet niin hänen näköisensä.
- Kerro hänestä. Siis minusta. Tai siis… Eleict vaikeni kesken lauseensa.
Felicitade nauroi, - Sinä olit silloin minua ylempi arvoisempi. Kuningas
Lebrightin armeijan johdossa, tiesitkö sen? Eleict nyökkäsi.
- Noh, Sinä olit vanhimmissa maan päällä eläneistä kitsuneissa. Olit myös ainut, joka teki poikkeuksen elintavoissaan ja muutit yhteisöön erakkona elämisen sijasta. Ja, Felicitade piti epäröivän tauon, - Sinä kuolit tappaen viimeisen maatamme uhkaavan lohikäärmeen yksin kuollen samalla itsekin. Pelastit meidät.
Eleict pysyi vaiti. Sitten hän päätti vaihtaa puheenaihetta.
- Puhuit muistakin jumalista. Montako heitä sitten on?

- Heitä on viisi. Kerrotaan, että ennen tämän maan syntyä Enataí oli yksin omistaen koko maailmankaikkeuden. Hän oli kuitenkin yksinäinen luomassa taas yhtä maailmaa. Hän kuitenkin päätti antaa tämän maailman oikeudet muille ja loi kolme muuta joukkoonsa. Enataí loi tähän maailmaan henget nimiltään Regiomeñ, Deumareñ ja Deaveñ. Sisarushenget saivat jokainen omakseen yhden elementin. Regiomeñ valitsi maan ja sai sen muovautumaan lumihuippuisiksi vuoriksi, vihreiksi metsiksi ja kuumaksi aavikoksi. Deaveñ halusi hallita ilmaa ja sai siten tuulen puhaltamaan pilvet taivaalle ja sään vaihtelemaan. Deumareñ puolestaan valitsi elämänsä meren henkenä ja muovaa alati muuttuvaa merta. Enataí oli tyytyväinen heidän luomukseensa, mutta hänen mielestään syntynyt maailma kaipasi vielä jotain. Enataí loi kolme suurkansaa; kääpiöt, ihmiset ja haltiat ja asetti yhden kansan yhden suurhengen johdettavaksi. Deaveñ sai johdettavakseen haltiat, Deumareñ ihmiset ja Regiomeñ kääpiöt. Siitä johtuu kääpiöiden suuri kiintymys maahan, mutta toiset suurhenget halusivat pitää kansansa koskemattomina ja antoivat heidän itse päättää mihin suuntaan lähtisivät. Kolmen suurkansan lisäksi Enataí loi vielä eläimiä ja muita pieniä älyllisiä yhteisöjä; suuria petoja ja rauhallisia olentoja. Luodessaan niitä Enataí teki kuitenkin suuren virheen. Nämä uudet eliöt alkoivat sotia toisiaan vastaan ja Enataí tunsi suurta surua, mutta ymmärsi lajien taistelevan olemassa olonsa puolesta. Niinpä Enataí poisti sielustaan tämän elementin tuntea surua ja tuskaa. Näin syntyi uusi suurhenki: Loíañ. Hän oli paha. Muulla sanalla sitä ei voinut kuvata. Enataí ei tiennyt Loíañista, ennen kuin hän alkoi hävittää Eteläistä mannermaata. Loíañ tuhosi sieltä kaiken hyvän ja loi tilalle lohikäärmeet tuomaan tuhoa sekä luultavasti myös maluzit. Enataín huomatessa tuhot, hän hävitti Loíañin tästä todellisuudesta ja vangitsi toiseen, jossa hän ei voi tehdä mitään muuta, kuin manipuloida heikkosieluisia. Eteläinen mannermaa oli kuitenkin tuhottu eivätkä henget, tai edes Enataí sitä pystynyt palauttamaan. Aikaa myöden heidän luomuksensa, eli me pyyhimme maan päältä suurimman osan tuhoista hävittämällä lohikäärmeet sukupuuttoon, mutta maluzit alkoivat lisääntyä ja nyt ne peittävät koko maata. Ja kiitos Tenebrisin, maluzit tuhoavat tämänkin mantereen ellet sinä voita häntä. Kerrotaan myös, että Tenebris oli alun perin hyvä, mutta joutui Loíañin riivaamaksi. Siten Loíañ sai ruumiin ja myös siitä syystä häntä ei voi tappaa edes Kristallikukan toiveella.
Sitten Eleict tajusi jotain.
- Se ääni! Hän huudahti
- Mikä ääni? Felicitade kummastui ja käänsi katseensa Eleictiin.
- Voiko joku hengistä puhua tämän maan päällä asuville? Eleict kysyi.
- Kyllä, mutta se on enemmän kuin harvinaista.
- Kun löysin Kristallikukan, ääni päässäni puhui minulle. Se puhui kohtalostani, Eleict kertoi ja Felicitade katsoi tyrmistyneenä Eleictiin.
- Enataín ei ole koskaan tiedetty puhuneen kenellekään. Kerrotaan toki, että Kristallikukka syntyi Enataín tahdosta, mutta… Felicitade oli ymmällään ja jäi miettimään asiaa hetkeksi, - Se varmaan tarkoittaa, että Enataí vahtii sinua tarkkaan, varjelee. Se kävisi järkeen, jos hän haluaisi puhdistaa pahuuden tästä maailmasta.
- Mutta mitä minä voin tehdä? Sinullakin olisi paremmat mahdollisuudet tuoda vapaus tälle maalle.
- Eleict, sinä olet uudelleensyntynyt itse Enataín tahdosta. Löysit Kristallikukan, sillä niin se oli tarkoitettu. Sinä pystyt tähän! Felicitade kannusti, mutta Eleict pystyi vain hymyilemään vaisusti.
Sitten heidät keskeyttivät Lequilan ja Mico saapumalla metsän reunasta.
- Aika lähteä! Mico huusi, ja Eleict ja Felicitade nousivat ylös maasta.
Nelikko käveli kohti länsiporttia ripeästi.
- Henki tässä menee, mutta ei muukaan auta, Eleict mutisi
tympääntyneenä, kun käveli kohti hevosia, joiden luona Claiez jo odottikin. Felicitade naurahti Eleictin toteamukselle ja sanoi lähtevänsä töidensä pariin. Claiez havahtui ajatuksistaan Felicitaden sanoihin ja katsahti tulijoihin.

- Vihdoin! Claiez naurahti hyväntuulisesti. Hän oli selvästi vain iloinen,
kun pääsi hengittämään väljempää ilmaa Arborin ulkopuolelle. Claiez hyppäsi sulavasti kookkaimman mustan oriin selkään. Lequilan ja Mico saivat myös mustat oriit ja Eleictille jäi valkoinen.
- Jaaha! Vai pistetään kaikki huomio minun ylleni vai? Eleict sanoi muka
syyttävällä äänellä. Mico naurahti ja muut hymyilivät hyvän tuulisesti. Haltiat portin vieressä puiden latvoissa alkoivat toistaa muinaiskielisiä loitsuja ja pian puut alkoivat siirtyä muodostaen kaariportin metsän sisäänkäynniksi. Eleict epäröi hiukan, kun lähti liikkeelle. Hän ei ollut ratsastanut koskaan ennen elämässään. Toki Lequilan oli selittänyt aiemmin miten, mutta Eleict ei ollut varma onnistuisiko. Eleictin onneksi hevonen oli kuuliainen ja totteli Eleictin vähäisintäkin käskyä. Eleict oppi nopeasti, ja pian he pääsivätkin etenemään metsässä ongelmitta. He ratsastivat lähes huomaamatonta polkua eteenpäin, Lequilanin johdolla. Lequilanin perässä ratsasti Claiez, sitten Eleict ja lopuksi Mico.
- Enataí varjelkoot matkaamme, Lequilan kuiskasi ja lisäsi hiukan
vauhtiaan. Muut seurasivat esimerkkiä ja nopeuttivat kulkuaan tiheässä metsässä kulkien länteen kohti Lapis castrumia.
He olivat ratsastaneet arviolta tunnin ajan mahdollisimman nopeasti, kun metsän reuna näkyi. Heidän onnekseen he eivät olleet törmänneet vielä yksiinkään Maluzeihin, mutta Eleictin toiveikkuus haihtui kuin savuna ilmaan nähdessään mitä metsän jälkeen oli. Heti metsän reunan jälkeen erottui silmän kantamattomiin vain pelkkää kellertävänvihreän ruohon peittämää tasaista maata.
- Pitäkää silmänne auki! Täällä olemme vain helppo saalis, Claiez varoitti
ja kiihdytti sitten nopeampaan laukkaan. Muut seurasivat esimerkkiä ja yrittivät liikkua mahdollisimman nopeasti, mahdollisimman vähän huomiota herättäen. Matka Lapis castrumiin olisi pitkä ja väsyttävä, joten heidän olisi liikuttava ripeästi ehtiäkseen huomaamatta perille.

Aihe: Vs: Kristallikukan kantaja (pienellä tauolla) To Syys 26, 2013 3:52 am

Matka.
Seuraavien tuntien aikana seurueen matkatessa halki loputtoman erämaan, Eleict alkoi uupua ja nuokkui satulassaan vähän väliä. Matka oli ollut hyvin uuvuttava. He olivat joutuneet pysähtymään muutamaan otteeseen maluz partioiden takia. Miksi ne edes kulkevat täällä, jos Tenebris luulee hävittäneensä muut suurkansat? Eleict ajatteli hämillään. Hänen näköpiirinsä alkoi sumentua. Eleict reagoi refleksimäisesti ja paljasti kaksi häntäänsä lisää ja sai siitä lisävoimia. Muut kuitenkin huomasivat tämän ja alkoivat huolestua Eleictin voinnista.
- Oletko kunnossa, Lequilan kysyi lopulta pitkän hiljaisuuden jälkeen Eleictin paljastaessa vielä kolmannenkin häntänsä.
- Kyllä minä selviän. Älä vaivaa päätäsi sillä, Eleict kuiskasi.
Mico kuitenkin alkoi protestoida huomatessaan Eleictin kalpeuden. Eihän kolmen tunnin putkeen ratsastaminen hyvää tehnyt kenellekään. Eleict huokaisi;
- Eikös meillä ollut kiire? Hän kysyi ärtyneenä joutuessaan huomion
keskipisteeksi.
- Kyllä meidän täytyy syödäkin joskus. Pysähtykäämme hetkeksi, Claiez
sanoi poissaolevasti ja pysäytti hevosensa hetken etsittyään pienen luolan suulle.
- Tämä on yksi haltioiden yöpymispaikoista. Ne eivät erotu kaukaa ja tuovat turvaa pitkillä matkoilla. Ateleíosin erämaa ei ole turvallisin paikka matkata näillä ajoilla, Mico selitti Eleictille heidän taluttaessaan
hevosiaan tilaviin luoliin. Lequilan kaivoi hevosensa selässä olleesta laukusta esiin muutaman leivän ja jakoi ne kaikille.
- Jos Ateleíosin erämaa ei ole turvallinen, miksi emme kierrä sitä? Eleict kysyi.
- Koska tekisimme pitkän kiertotien ja joutuisimme liian lähelle Kuolleiden maata ja Magna tristitiania. Se olisi vain vaarallisempaa,
Claiez kertoi Eleictille, - Ja voisimme toki kulkea meren tuntumassa, mutta
joutuisimme samalla kulkemaan läpi hylättyjen satamien. Eli voisimme
myös kohdata Kuusi.
- Kuusi? Eleict kiinnostui.
- He olivat ennen Eteläisen mantereen haltioiden suurhallitsijoita. He elivät rauhassa, kunnes Loíañ eli pahan ruhtinashenki hävitti mantereen noin 16 000 vuotta sitten. Kuusi haltiaruhtinasta kuitenkin pyysivät Loíañilta armahdusta hintaan mihin hyvänsä. Loíañ suostui pyyntöön ja lähetti Kuusi Läntiselle mantereelle tuhoamaan kaiken elollisen. Kuusi saapuivat laivalla hylättyihin satamiin polttaen jokaisen asumuksen tieltään. Silloin tapahtui ensimmäinen anteeksi antamaton rike. He kuitenkin välttivät oman rotunsa tappamista joten he tuhosivat seuraavaksi kirotun kaupungin ja sen ihmiset. Se oli toinen suurista rikkeistä. Viimeisen he tekivät hyökkäämällä Nykyiseen Magna tristitianiin sen kukoistuksen aikana. Siellä oli ihmisten suurin kuningaskunta. He epäröivät tekoaan kauan, mutta lopulta Loíañin pelon ajamina tuhosivat senkin. Loíañ oli heidän savutuksiinsa tyytyväinen, mutta Kuusi olivat hyvin järkyttyneitä teoistaan ja anelivat neljältä suurelta anteeksiantoa. Deumareñ oli syvästi järkyttynyt ja raivoissaan oman kansansa tähden ja Deaveñ häpesi Kuutta. Lopulta Deaveñ, Deumareñ, Regiomeñ ja Enataí kieltäytyivät antamasta petosta anteeksi vaan langettivat heidän päälleen kirouksen. He eläisivät lopun elämäänsä tappamiensa kokemissa tuskissa ja heihin kohdistetuissa syytöksissä. Kirouksen käydessä toteen nuorin Kuudesta yritti tappaa itsensä kestämättä kokemaansa tuskaa. Enataí kuitenkin esti sen. Kukaan Kuudesta ei pystyisi kuolemaan. Ei ennen kuin petos olisi korvattu. Enataí kuitenkin eliminoi tuhon alkulähteen vangitsemalla Loíañin toiseen ulottuvuuteen. Siellä hän hautoi kostoa yli kymmenentuhatta vuotta, kunnes keksi sen. Hän etsi käsiinsä vahvan nuoren velhon nimeltään Tenebris ja sai hänet taivuteltua puolelleen valhein ja tyhjin lupauksin ja lopulta Loíañ otti hänen ruumiinsa omakseen. Tapahtuneen jälkeen hän kokosi voimansa ja valloitti Läntisen mantereen pystyttämällä Magna tristitianin entisen ihmisten valtakunnan yhä vahvoille raunioille. Kuusi saivat kuulla Loíañin valtaannoususta pian ja hautoivat kostoa siitä lähin siinä toivossa, että saisivat tekonsa korvattua. Kostoaan he hautovat yhä hylätyissä satamissa. He eivät voi kuolla, mutta voivat tuntea yhä kuolemisen tuskan, joten he ovat peloissaan. He eivät uskalla nousta Loíañia vastaan yhä muistaessaan hänen aiemman tuhonsa jäljet,
Lequilan kertoi hiljaa siinä sivussa, kun Claiez ja Mico sytyttivät nuotiota.
- Mikä heistä sitten tekee vaarallisia? Eleict kysyi.
- He eivät luota keneenkään, sillä kukaan ei luota heihin. Kukaan ei tiedä miten he suhtautuvat muihin elollisiin. Monia huhuja liikkuu, mutta yksikään ei liene totta, Lequilan jatkoi ja Eleict nyökäytti
ymmärtäväisenä päätään. Mico ja Claiez saivat vihdoinkin tehtyä tulen, ja Mico asettui risti-istuntaan sen vierelle. Claiez sen sijaan palasi luolan suulle ja alkoi lausua loitsuja, jolloin ilma tuloaukon suulla alkoi hiljakseen väreillä.
- Nyt meitä ei pystytä kuulemaan tai näkemään tämän alueen sisällä,
Claiez sanoi hiukan rentoutuen.
- Kiitos, Mico sanoi ja vaihtoi asentoaan.
- Millaisia kääpiöt ovat? Eleict kysyi.
- He ovat lyhyitä ja äkkipikaisia, mutta kuitenkin tilanteen tullen hämmentävän lempeitä. He ovat outoa väkeä. Ymmärrät mitä tarkoitan, kun pääsemme perille, Mico selitti. Eleict nyökkäsi ja alkoi syödä
leipäänsä.
Syötyään seurue pakkasi tavaransa ja lähti jatkamaan. Tällä kerralla he joutuivat pysähtymään useasti, sillä maluzit partioivat alueella tiheämmin kuin aiemmin. Kun hevoset alkoivat väsyä, he joutuivat väkisinkin hidastamaan vauhtia.
- Ei tästä tule mitään, Lequilan sihahti kukkulan takaa kurkistettuaan
uuden partion tömistellessä ohi. Lequilan palasi kukkulan taakse ja viittasi Claiezin mukaansa hiukan syrjemmälle. Eleict istahti maahan ja huokaisi. He olisivat tätä menoa perillä ehkä vasta viikon kuluttua. Vuoret näkyivät jo horisontin rajalla, mutta maluzit ennen niitä tuntuivat mahdottomilta ohittaa.
Lequilan ja Claiez palasivat. Lequilan käveli hevosten luo ja alkoi kuiskia niille haltian kielisiä sanoja. Hevoset katsoivat hänen lopetettuaan häntä kuin ymmärtäen sanojen tarkoituksen ja kääntyivät sitten laukkaamaan takaisin kohti Danaiaran metsää.
- Mitä sinä? Mico kysyi, mutta Eleict oli jo ymmärtänyt.
- Samalla, kun hevoset johdattavat maluzit pois, me pääsemme jatkamaan nopeammin ja huomaamattomammin. Lapis castrumiin on vajaan kolmen päivän matka kävellen, joten olemme siellä nopeammin perillä, ellemme jää kiinni. Hevosten kanssa joutuisimme pysähtelemään aika ajoin, Lequilan selitti. Mico nyökkäsi ja he lähtivät jatkamaan.
Tunti tunnilta vuoret näkyivät yhä selvemmin, yhä suurempina ja yhä synkempinä. He kävelivät nyt liian aukealla alueella. Jos joku näkisi heidät, he olisivat tuomittuja. Eleictin pelot kävivät toteen hyvin pian. Kuullessaan ensimmäiset örvellyksen sekaiset huudot takaansa Eleict oli melkein huutanut ääneen huonoa onneaan. Hän päätti kuitenkin käyttää energiansa hyödyksi ja muuttui kettu hahmoonsa.
- Pysykää yhdessä! Claiez huusi tukahtuneesti, kun toinenkin partio alkoi
juosta heitä kohti. Heitä oli vain neljä ja vihollisia yli kahdenkymmenen ja lisää tuli. He olivat pahasti alakynnessä. Eleict alkoi kiertää maluzien eri ryhmien ympäri nopeammin kuin hidasälyiset maluzit ehtivät nähdä. Eleict hajotti maluzeja pienempiin ryhmiin ja piti ne kauempana muusta ryhmästä samalla, kun muut ampuivat maluzeja parhaansa mukaan. Kaikki sujui hyvin kunnes Eleict huomasi tilanteen muuttuneen. Hän ryntäsi takaisin muiden luo ja muuttui ihmismuotoonsa. Kukkulan takaa oli saapumassa paljon enemmän.
- Niitä on tulossa lisää! Eleict huusi, paljon lisää!
- Perääntykää! Claiez sihahti, mutta tajusi sen olevan myöhäistä; Heidät
oli saarrettu! Samalla Eleictin kaulassa roikkuva Kristallikukka alkoi hehkua valkoisena. Ääni hänen päässään kuului taas.
- Eleict! Tee täsmälleen mitä sanon!
- Mit… Enataí?
- Niin, Enataín ääni kuului haikeana Eleictin mielessä, Tee mitä sanon nyt heti. Et saa kuolla!
- Eleict! Lequilan huudahti. maluzit olivat melkein iskuetäisyydellä. Eleict
oli kuin transsissa ja alkoi huutaa sanoja ilmaan.
- Mordalaien! Eleict aloitti ja Kristallikukka alkoi hohtaa jäänsinistä
valoa.
- Ez neyaa'lley! Hän jatkoi ja nosti kätensä vaakatasoon sivulleen ja nosti
niitä hiljalleen ylös kuin kutsuen jotain. Kaikki olivat pysähtyneet katsomaan.
- Ennez quareana! Eleict huusi ja löi kätensä yhteen päänsä yläpuolella.
Valkoinen, sokaiseva valo purkautui ja peitti alleen kaiken. Lequilan ja Claiez peittivät silmänsä ja Mico kääntyi pois kiljahtaen.
Kaiken palautuessa normaaliksi Lequilan tiedosti kaksi asiaa. Maluzit olivat poissa joka ikinen. Ja Eleict kaatui maata kohti.
- Eleict! Lequilan huusi ja otti hänet kiinni. Kristallikukan valo hiipui, mutta pysyi valkoisena. Eleict menetti tajunsa.