Tarinoita, novelleja ja muita alá Ladide

En siis tiennyt missä muuallakaan ilmoittaa kuin tässä. Eli siis, mielessäni kävi kirjan kirjoittaminen, mutta aihe ja jonkunlainen jouni puuttuu. Minulle saa ja pitää laittaa yksärillä ehdotuksia. Ja olen oikein kiitollinen jos saisin oikein mahtavia ja kiinnostavia ideoita! (:
Olisin voinut chatissakin tästä keskustella, mutta ketään ei enään puoli yheltä ole paikalla ja ei ole paljoa ollut muutenkaan :c

Olin ehkä erinlainen kuin muut vampyyrit. Ehkä ja ehkä. Minä todella olin. Sen takia syrjäännyn muista, elän omaa elämääni - haaveillen. Se erottaa minut todellisuudesta. Silloin voin olla mikä tahansa. Ihminen, lintu, yksisarvinen. Kyllä, pystyin olla mikä tahansa. Mutta kun palaisin takaisin todellisuuteen, olin sama syrjääntynyt vampyyri. Joku päivä halusin vain olla ihminen, kuten ennen.

Syksyinen sadepäivä. Sadetta oli melkeinpä kestänyt ikuisuuden ajan ja sitähän se olikin. Syrjäisessä Englantilaisessa kylässä satoi joka päivä oli mikä tahansa kuukausi. Joskus tähän voisi jopa tylsiintyä, kuten minä tein. Mutta osittain tämä kylä oli hyvä paikka. Tai siis vampyyreille, ei minulle. Aurinkoa vain kerran tai pari vuodessa. Muuten koko taivas oli tummien sadepilvien peitossa koko vuoden. Vaikka olin vampyyri, siihen kyllästyi. Tahdoin aurinkoa, syödä jotain muuta kuin verta ja elää elämäänsä. Minä vain homehduin vanhassa linnassa, jonne ihmiset eivät kajoa. Vampyyrien paratiisi. Tai niin sitä kuvittelisi. Elin täällä monen muun kaukaisen sukulaisten kuin läheistenkin kanssa. Vain viisaat olivat karanneet pois ja hullut jääneet tänne. Ja koska en ole hullu, aion lähteä. Heti kun se hetki tulee, kunnes saisin päättää lähtisinkö vai jäisinkö. Menisinkö oikeaan paratiisiin vai jäisinkö ikuiseen helvettiin monen muun kanssa. Ja se hetki läheni ja läheni päivä päivältä, mutta minusta tuntui, että se päivä kaukeni kaukeamistaan. Ihan kun se ei tulisi koskaan. 101 päivää vielä. Vielä niin monta päivää täällä homehtumista ja sitten olisin valmis lentämään kuin lintu. Mutta minne edes pääsisinkään. Olen vampyyri, palan valosta ja ihmiset hyökkäävät joka nurkasta soihdut ja hangot käsistään. Tai niin se oli ainaskin 117 vuotta sitten. Ja niin oli varmaan nykyäänkin. Maailma muuttuu, mutta vampyyrit eivät. Emme tiedä mikä vuosi on juuri nyt. Joten mitä tiedämme muusta maailmasta? Emme mitään. Joten, kohtaloni on ehkä jäädä tänne loukkuun ikuisesti.

»Jack!» Huuto portaikosta, joka iltainen kutsu ruokapöytään, jossa emme oikein syöneet mitään. Ja kyllä, nimeni on Jack. Jack Andrew Woodrow. Nimi, jota moni vältelee. Tai kiusaa. En ole pelottava vaan outo. Ja se johtuu luonteestani. Ja tavoistani. Nimittäin minä en pidä verestä. En juo sitä janooni. Enimmäkseen pyörryn sen näkemisestä. Ja se on yksi askel ihmimäisyyteen. Ja minä uskon, että minulla on toivo muuttua kokonaan ihmiseksi. Nousen ylös puisesta arkusta ja mulkaisen ovelle päin. Toinen erikoinen tapani on, että en pidä katseista. Tai muiden seurasta. Se ahistaa minua. Sen takia olen majoittunut linnan korkeimpaan torniin ja lukittautunut sinne. »Tiedät, että en aio tulla, ennen kun olen elännyt täällä sen 101 päivää!» Olin ärttyisä. Elizabeth, ikuinen siskoni yritti aina saada minut pois tornista. Mutta hän ei älynnyt, että en aikonut ikinä tullat pois. Kunnes 101 päivä kottaisin ja olisin vapaa lentämään pois. »Olisit kiltti!» Hän vain saisi yrittää saada minut pois, keinolla millä hyvänsä. Hän voisi vaikka pamauttaa tornini palasiksi, mutta en tulisi. Ja ainoa hetki kun tulin pois, oli ennen kun aurinko ehti nousta. Ja silloinkin vain livahdin ulos ikkunasta ja lensin läheiseen metsään. Mutta en olekkaan kertonut, että millä sitten elän jos en juo verta. Syön marjoja. Tai muuta ihmisruokaa, mutta vereen en edes hievahdakkaan. Parina aamuyönä olen myös ihaillut läheisessä lammessa uiskentelevaa kaunokaista. Hän on kuin enkeli, tai merenneito. Saimaani. Hänen vaaleat hiukset vasten peilinkirkasta vettä. Joka aamu hän ui siinä lammessa huomaamatta minua. Voisin jopa sanoa, että olin rakastunut. Ja palavasti. Tuosta neidistä oli tullut minun silmäteräni. Ja siksi haluaisin pysyä täällä, mutta en kuitenkaan halua. Ristiriitaista kyllä. »En!» Huutoni jälkeen Elizabeth palasi muiden pariin sanomatta minulle mitään. Siskoni oli kuin peilikuva minusta. Hän rakasti verta. Vihasi ihmisiä ja piti seurasta. Mutta hän myös ymmärsi minua. Kukaan muu taas ei. Olen liian sekava ymmärrettäväksi.

Vaikka asuin ylhäällä, korkeassa tornissa vampyyreiden puheensorina kuului ylös. Ainoa mikä peitti sen oli klassinen musiikki, jota kuuntelin aina vähän väliä. Sen mukana oli kiva haaveilla ja taitella jotain sulkakynän ja paperin kera. Piirsin yleensä maisemia, ihmisiä ja joskus eläimiä. Kirjoitin myös novelleja, tarinoita ja runoja. Olin ehkä koko linnan taiteelisin ja kädenjälkenikin olivat kehuttuja. Elizabeth kävi aina vähän väliä katsomassa töitäni ja otti muutaman jopa salaa mukaansa ja ripusti niitä pitkin linnaa. Sen jälkeen raivosin siskolleni, mutta hän aina uhkaili sillä samalla, kuten aina - jos et tule tänne alas, en ota tauluja pois. Joten olen nyt antanut töitteni olla siellä. Sivelsin taas jotain ja tällä kertaa se oli lammen tyttö. Piirsin hänen kasvojansa, erikoisia piirteitä ja kokonaisuudessa sitä ihanaa kauneutta. Katselin aina vähän väliä ulos katsomaan, missä kuu menee ja milloin pääsisin taas metsään. Piirtämisen ja kirjottamisen lisäksi luin paljon kirjoja ja tutkin tähtiä. Kiipesin monesti tornin katolle kaukoputken kanssa ja etsin erinlaisia tähtikuvioita. Haaveiluni pysäytti huoneeni oveen kuulunut koputus. Hävähdyin ja piilotin nopeasti työni. »Kuka siellä?» Ovi raottui ja sieltä pilkisti pikkusiskoni - Angela. »Mitä sinä täällä, Angela? Aurinko tulee pian esiin, sinun pitäisi olla nukkumassa arkussasi!» Angelan viattomat silmät ja koko olemus katsoo minua. Hän pitelee sylissään hyvin vanhaa pupua, joka oli isoäidillämmekin. »Mutta kun ei nukuta.» Angela oli hyvin kaunis. Melkein lumen vaaleat hiukset vasten vaaleaa ihoa ja kesätaivaan väriset siniset silmät. Yleensähän vampyyreillä oli punaiset tai tummat silmät, mutta Angela oli poikkeus. Siskoni vaaleassa huulessa oli punainen, hyvin huomattava haava, johon oli kuivunut verta. Ennen kun kerkesin kysyä, kuka sen oli tehnyt Angela avasi suunsa. »Isä.» No tietysti. Koska Angela oli tottelematon kakara, isä raivostui helposti. Ja lopputuloksena oli mustelmat ja arvet pitkin kehoa. Ja se pilasi tuon kaiken kauneuden. »Mutta mitä sinä täällä?» Minua kävi sääliksi Angelaa. Ainoa mihin hän turvautui oli äiti, mutta äidin kuoleman jälkeen hän oli alkanut käydä luonani melkein joka aamunkoitto. Sisko ei vastannut mitään vai kömpi arkkuuni pupunsa mukanaansa ja käpertyi sinne. Huulilleni levisi pienimuotoinen hymy ja se katosi niin nopeasti kun oli tullutkin.

Aamu oli sarastamassa jo hyvään aikaan. Pakkasin reppuni ja tarkastin vielä, että Angela nukkuisi sikeästi ja niinhän tekikin. Nukuessaan Angela oli oikein suloinen näky. Katsoin taas ulos ja kiipesin ikkunalle istumaan, tökkäsin itseni alas ja putosin vähän matkaan. Tunsin itseni silloin linnuksi ja ennen kun törmäsin maahan muutuin lepakoksi. Kuten aina vampyyritaruissa. Lensin linnasta kauas, kauas metsään. Syvälle sinne, niin, että linnaa ei näkyisi ollenkaan. Ja kun saavutin sen välimatkan, laskeudun alas metsään. Kävelin hetken, kunnes otin nahkareppuni selästä ja laskin sen maahan. Jätin sen siihen auki ja lähdin kerämään marjoja ja sieniä. Mitä nyt syksyisin löysi. Mutta kun talvi tuli, oli tyydyttävä lihaan. Aina kun perheeni saalisti, he toivat lihat minulle. Mutta elin muuten marjoilla ja sienillä. Massaa minulla ei ollut siis paljon. Hetki oli mennyt ja olin saanut poimittua kaikki ja nyt ennen kun aurinko nousisi kokonaan, menisin katsomaan häntä. Matkasin syvemmälle metsään, lammen luo ja piileskelin varjoissa, katsomassa milloin hän tulisi. Nojasin puuhun ja hyräilin itsekseni, kunnes hän tuli. Käveli kivitietä pitkin rannalle, riisui pyyhkeensä ja pulahti veteen. Hän liikkui kun merenneito ja näytti enkeliltä. Niin lumoava. En ollut jutellut hänelle kertaakaan. En tiedä uskaltaisiko. Hän voisi jopa pelästyä. Lähteä pois. Eikä tulla enään ikinä paikalle. Astuin eteenpäin. Kuului rasahdus ja katsoin jalkani luo. Olin astunut oksan päälle ja nyt vedessä uiva tyttö katsoi suutaani. Nielasin ja astelin pois varjoista. »A-anteeksi, että säikytin.» Pelkäsin, että tyttö lähtisi pois, mutta hän jäi. Hän ei säikähtänytkään minua. »Ei se mitään.» Tytön hymy oli kaunis ja silmät myös siniset - ihan kuin Angelalla. Minä en ollut koskaan ollut näin lähellä häntä. Olin nyt onnellinen. »Mikä on nimesi?» Tässä hetkessä mietin, kertoisinko oman nimeni. Olisiko se liian vanhanaikainen tähän nykyaikaan. Mitä tekisin? »Jack.» Saisin varmaan joskus katua tästä. Joskus. »Hauska tavata Jack. Minä olen Margaret.» Margaret. Koko olento oli niin kaunis ja tuo nimikin. Niin ihana, että sydämmenikin oli paahtua poroksi. Se kärysi ja pystyin haistamaan käryneen lihan hajua. Eikun hetki. Aurinko oli noussut ja minä kärysin! Huomasin Margaretin ilmeen ja katsoin taakseni. Minun oli pakko paeta. »Anteeksi.» En kuullut ääntäni, muuta kuin pienenä kuiskauksena. Olin liian peloissani ja pakenin takaisin metsään. Juoksin pois, enkä katsonut taakseni.

Olin juossut pitkän matkan puiden varjoissa. Olin surullinen ja ärtynyt. Miksi meninkään paljastamaan itseni. Nyt en näkisi häntä enään koskaan. Siinä meni sekin tilaisuus ja halusin yhä enemmän pois täältä paikasta. Enään sata päivää jäljellä. Uusi päivä oli jälleen tullut. Potkin raivoissani kiviä ja en ajatellut yhtään sitä, että kärventyisin matkalla. Sillä ei ollut nyt väliä. Metsä oli hiljainen. Ehkä liiankin. »APUA!» Se oli huuto. Tuttu sellainen. Angela! Mutta missä hän oli, mitä hän täällä teki ja miksi? Lähdin taas juoksuun, etsin häntä katseellaan. »Angela!» Huusin häntä. Ei mitään. »Angela, missä olet?!» Juoksin, en tiennyt minne, mutte jonnekkin. Väistelin oksia, varoin kiviä. »Jack!» Se oli Margareta. Olin hämmilläni. Mitä hän täällä teki? Oliko Margareta lähtenyt perääni. Katsoin ympärilleni ja näin Margaretan, joka kurotti rotkon luo. Juoksin sinne. »Mitä sinä täällä?» Katsoin Margaretaa ja sitten sinne minne hän kurotti. Angela! Laskeuduin mahalleni ja yritin saada Angelasta otteen. Siskoni silmät olivat suuret, täynnä pelkoa ja kauhua. Minuakin pelotti, että hän tippuu, mutta eniten minua huoletti aurinko. Se ei ollut vielä noussut vuoren ylle, mutta pian nousisi. Yritin kurkottaa, mutta Angela valui alaspäin hiekkasta mäkeä. Otin reppuni ja roikotin sitä. Kun Angela sai otteen repusta, kiskasin hänet ylös. Lempeät, iloiset silmät katsoivat minua ja pian Angela kietuitui minun ympärilleni. Hän halasi minua ensimmäistä kertaa. Margareta katsoi minua ilmeetön ilme naamallaan. »Anna minä selitän!» Mutta ennen kun ehdin selittää mitään, hän oli kadonnut. Kuin silmän räpäyksestä.

Katsoin Angelaa. »Miksi sinä lähdit?» Hän epäroi. Nousin ylös ja lähdin kävelemään takaisin metsää päin. Hän seurasi minua ja seuraisi vielä pitkäänkin kuin hai laivaa. »Anteeksi Jack. Mutta olen aina halunnut tietää minne menisit. Ja kun lähdit pois hänen luontaan niin juoksin tuonne ja tipuin.» Olin suuniltani. »Mutta sinä olisit voinut kuolla!» Angela ei vastanut siihen mitään, koska pelkäsi. Minä mietin. Mietin, oliko Margareta lähtenyt perääni. Miksi hän oli kadonnut kuin silmän räpäytksestä pois. Oliko hän sittenkin enkeli. Niihin en saanut vastausta vielä pitkään aikaan. Saavuimme perille. Aurinko oli ehtinyt jo nousta, mutta kun käveleimme varjoissa, säästyimme vammoilta. Lensin Angelan kanssa huoneeseeni. Katsoin siskoani huolestunut ilme kasvoillani. »Älä tee tuota uudestaan. Ja jos joku kysyy palovammoista, valehtelet heille jotain. Et saa kertoa totuutta.» Näin se oli oltava. Passitin siskoni takaisin omaan huoneeseensa ja jatkoin piirustukseni tekoa. Korjasin kasvojen piirteitä, sillä tiesin niistä nyt paljon tarkemmin kun aikasemmin. Sen tehtyä, suljin piirustusvihkoni ja lukittauduin arkkuuni.

Näin unta. Margaretasta. Hän ui lammessa, kuten tavallista. Minä itse olin rannalla. Piirsin häntä. Aurinko paistoi, mutta en palannut. Olin muuttunut ihmiseksi. Keskenn ja kämmänen kakka ;__;

Aivan ihanaa kerrontaa ♥ Jäin totta tosiaan janoamaan ja kuolamaan lisää ;3

Öhööö .__. Pitää siis jatkaa tuota, heti kun inspi tulee c: