Furuholmin kirous
Tuulin uutinen
Aurinko paistoi suoraan talon ikkunasta nukkuvan Iidan silmiin. Tämä siristi silmiään uneliaana. Oliko jo aamu? Iidaa väsytti. Hän oli viipynyt eilen tallilla pitkään minkä takia hän ei jaksanut nousta ylös. Olihan Lauantai eikä olisi kiirettä mihinkään. Laiskasti Iida heitti peittonsa päänsä ylitse. Hetken hän luuli olevansa rauhassa kunnes jokin tarttui peittoon ja heitti sen lähimpään nurkkaan.
Iida avasi silmänsä kiukkuisena.
- Samu! Oliko sinun pakko, Iida huudahti ja nousi istumaan sängyn laidalle. Samu oli Iidan isoveli joka ei välittänyt hevosista vaan mopoista ja autoista. Aivan kuin pojat yleensä.
- Aatu soitti ja sanoi että pitäisit kiirettä. Tallilla on kuulemma jotain tapahtumassa, Samu sanoi ja katsoi virnistäen siskoaan.
- Tapahtumassa? Iida toisti ja nousi sängystään. Hän vilkaisi veljeään epäröivänä. Ettei olisi ollut joku jekku saada hänet pois talosta. Hänen huomionsa kiinnittyi Samuun. - Mitä siellä on tapahtumassa? Kerro heti!
- Mistä minä sen tiedän. Hän sanoi vain että tulisit äkkiä, Samu sanoi ja työnsi kädet housun taskuihin. Hän potkaisi Iidan ratsastuskassia varasto oven takaa esille. Hänen teki mieli kertoa Iidalle että vanhemmilla oli kerrottavaa Luciasta, mutta ei viitsinyt huolestuttaa toista. Hän tiesi miten paljon hevonen merkitsi Iidalle.
Samu pöyhitteli siskonsa hiuksia.
- Lähden Kouvosen kaupalle kavereiden kanssa jos äiti kysyy, Samu sanoi nopeasti ja katosi oven suusta.
- Selvä!
Iida vaihtoi vaatteensa niin nopeasti kuin pystyi. Hänen kulmansa olivat rypyssä. Oli outoa että Aatu oli soittanut hänelle. Poika kun tuntui nykyään välttelevän häntä. Aatu saattoi lähteä maastoon ilman että pyysi häntä mukaan minkä olisi yleensä tehnyt. Iida tiesi että poika tunsi katkeruutta heidän erostaan, mutta olihan siitä jo aikaa vaikka kuinka.
Ripeästi Iida loikki portaat alas ja hän oli keittiössä. Hän ahmi äidin tekemiä voileipiä suuhunsa. Iida vilkaisi aina vähä väliä isäänsä joka tuijotti häntä harmistuneen oloisena. Iidaa alkoi pelottaa. Mistä oli kyse? Ei isä ikinä tuijottanut häntä noin ellei olisi sattunut jotain.
- Iida…istu hetkeksi pöydän ääreen. Meillä on hieman kerrottavaa äidin kanssa, Isä sanoi ja teki tilaa tyttärelleen.
- Onko jotain tapahtunut? Iida kysyi arasti ja istuutui isänsä viereen käsittämättä mitään. Ilma tuntui sähköiseltä. Tunnelma oli apea eikä Iida pitänyt siitä.
- Asia koskee hevostasi… isä aloitti ja katsoi vaimoaan kuin kysyen kertoisiko hän todella kaiken.
- Puhumme sinulle nyt aivan suoraan, äiti sanoi.
Iida säpsähti vanhempiensa sanoja. Mitä he tarkoittivat Lucialla. Oliko tämä loukkaantunut vai mistä kenkä puristi. Iida tunsi käsiensä tärisevän. Hän kätki kätensä pöydän alle jottei hänen vanhempansa huomaisivat sitä.
- Asia on niin että meillä ei ole varaa pitää hevosta, isä paljasti karun totuuden. Iidan käsistä tipahti puolikas voileipä lattialle. Isän puheet olivat kuin isku suoraan kasvoille. Iidan silmiin alkoi väkisinkin tulvehtia kyyneleitä vaikka hän kuinka yritti pidätellä.
- Mutta, kaikkihan on mennyt hyvin. Tuulikin on antanut ilmaisia kengityksiä ja rehuja, Iida sanoi nyyhkyttäen. Hän ei ymmärtänyt mikä oli mennyt pieleen.
- Niin ja arvostamme hänen tekojaan mutta verot ovat nousseet huimaa päätä ja talouden tilanne on niin vaakalaudalla että asia on nyt näin. Joudumme ikävä kyllä myymään Lucian, äiti selitti rauhallisesti.
- Saat tietenkin päättää kenelle myymme Lucian. Saat myös osan Lucian myynti rahoista ja voit ostaa uuden hevosen kun raha tilanne on vakaampi, isä yritti mutta
Iida ei pitänyt ajatuksesta.
- Minä tahdon Lucian! En tahdo mitään muuta hevosta. Eikö ole muuta vaihtoehtoa? Voin jäädä pois tunneilta ja tehdä töitä, mutta ei myydä Luciaa, Iida pyysi anellen, mutta päätös oli jo tehty.
- Ymmärrämme tuskasi, mutta…
- Ette ymmärrä mitään! Iida huudahti raivoissaan ja lähti keittiöstä kaataen tuolin kumoon.
- Iida! Tule takaisin niin jutellaan asia rauhassa loppuun, isä huudahti tyttärensä perään, mutta he kuulivat vain miten ovi paukahti tytön perässä kiinni.
Iida hyppäsi pyöränsä päälle ja lähti polkemaan niin lujaa kuin pystyi kohti Tuulintallia. Hän ei ikimaailmassa pystyisi myymään Luciaa. Se oli hänen hevosensa. Iida yritti pyyhkiä kyyneleitään polkiessaan soratiellä. Kukaan ei veisi Luciaa häneltä pois. Oli pakko olla jokin muu keino, mutta juuri sillä hetkellä Iida ei keksinyt yhtäkään pako keinoa. Hän ei tahtonut kenenkään ilkeän ostavan hänen hevostansa. Lucian oli hyvä olla Tuulintallilla ilman ylimääräistä stressiä taikka häiritsemistä. Iida pelkäsi mielessään että teuras auto saapuisi ottamaan Lucian. Teurastamosta sai hyvät rahat. Mutta hän ei ikimaailmassa antaisi hevostaan pois. Menkööt vaikka koko talo pakkomyyntiin mutta hevonen oli hänen vain hänen.
Talli näkyi jo aivan kivenheiton päässä. Loivan kurvin jälkeen Iida hyppäsi pyöränsä päältä ja juoksi tallin ovesta sisään itkien. Hän ryntäsi Lucian karsinan luokse, jossa hänen oma valkoinen hevosensa seisoi.
- Lucia kulta..
Iida kietoi kätensä tämän kaulan ympärille ja laski tämän päänsä valkeaan harjaan. Hän tunsi hevosen lämmön poskillaan. Lucia hieroi silmäkulmaansa hänen kylkeään vasten. Se selvästi ymmärsi mikä Iidaa vaivasi.
- En luovu sinusta ikinä, Lucia. Minä lupaan. Pidän sinusta niin hyvää huolta kuin voin, Iida sanoi päättäväisenä. Hän antoi kätensä valua hevosen kaulaa pitkin selälle asti. Lucia hamusi tytön taskuja makupalan toivossa.
- Miten jotkut voivat olla niin julmia jotta myisivät sinut, Iida sanoi ja silitti tamman silkkimäistä turpaa. Lucia tuijotti tyttöä ystävällisillä silmillään. Se oli yhtä iloinen kuin yleensäkin ilman huolia tai murheita.
Iida pyyhkäisi kuivuneita kyyneliään poskiltaan kuullessaan oven suulta puheen sorinaa. Hän ei tahtonut itkeä muiden nähdessä.
- Olen poikki! Power ei suostunut antamaan kiinni. Joka kerran kun olin lähettyvillä se karautti tiehensä. Kuritonta käytöstä! Lotta sanoi uupuneena. Hän tunsi yhä viiltävän kivun kämmenissään kun Power oli kiskonut itsensä vapaaksi juuri ennen tarhan porttia.
- Power on tunnetusti itsepäinen, Jenni sanoi virnistäen Goldien vierestä.
- Onko kukaan nähnyt Iidaa? Luulisi hänen tulleen jo, Aatu sanoi ja vilkuili etsivästi ympärilleen. Hän oli soittanut hetki sitten Iidan kotiin, johon tytön isoveli oli vastannut.
- Näin hänen juoksevan täyttä päätä tallille kun tulin tarhasta. En tiedä sitten mihin tämä on lähtenyt, Piia kertoi Ladyn karsinasta.
Iida kuuli muiden puheet. Hänen täytyisi livahtaa satulahuoneeseen jottei ketään alkaisi kyselemään hänen itkuisia kasvojaan. Iida vilkaisi karsinan raosta käytävälle jossa kävi hulina. Hän pystyisi livahtamaan satulahuoneeseen kenenkään näkemättä jos hän tekisi sen nopeasti. Enempää miettimättä Iida livahti satulahuoneen ovelle, mutta juuri kun hän oli avaamassa ovea ovi aukesi lujalla vauhdilla ja kaatoi hänet kumoon.
- Aih!
- Iida? Miten sinä sinne jouduit? Katariina kysyi ihmeissään harjapussi kädessään. Aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut hän sulki oven ja auttoi ystävänsä jaloilleen.
- Tuota… olin menossa sinne, Iida selitti lyhyesti.
Katariina alkoi tuijottaa toista arvioivasti.
- Onko sinun silmille tapahtunut jotain? Ovat ihan punaiset, Katariina tokaisi ja katsoi Iidaa kysyvästi.
- Äh, pilkoin vain sipulia kotona, Iida valehteli ja oli kiitollinen ettei toinen kysellyt enempää sillä talliin ilmestyi Tuuli Tuulintallin omistaja raippa käsissään.
- Taitaa olla niin että lähdetään maastoon, Tuuli kertoi ja sai aikaan hurraa huutoja.
Samassa puhelin alkoi soida. Piia ensimmäisen juoksi toimiston seinälle ja tarttui luuriin.
- Piia Tuulintallin puhelimessa! Vai Tuulia…. juu onhan se täällä. Voinhan minä, Piia sanoi ja loikkasi muutamalla askeleella tallin puolelle.
- Puhelimessa joku Amanda Löngruus. Kysyy Tuulia puhelimeen, Piia huudahti.
Tuuli asteli luurille kulmat rytyssä. Hän ei mielestänsä tuntenut ketään Amandaa. Soittaja taisi soittaa väärään puhelinnumeroon. Tai sitten oli halukas uusi asiakas.
- Tuuli puhelimessa. Tätinikö? Hautajaiset. Kutsua. En tiedä oikein. Hevoset tarvitsen suuren laidun tilan ja lämpimän navetan korkeintaan, Tuuli selosti puhelimessa ja sai nuoret kiinnostumaan. Puhuiko Tuuli mahdollisesti uudesta leiri paikasta. Jokainen ryntäsi uteliaana toimistolle kuuntelemaan puhelua. Jopa Iidakin joka unohti hetkeksi murheensa.
- Mistä Tuuli puhuu? Jenni kysyi kuiskaten hetekan reunalta.
- Hys, kuunnellaan, Aatu sanoi ja korvat kuulolla.
- Otan osaa. Milloin tulisimme? Jo huomenna! Täytyy hieman katsoa… no hyvä on me tulemme, selvä kuulemiin, Tuuli sanoi ja lopetti puhelun. Toimiston huone täytti hiljaisuus. Jokainen tahtoi kuulla mitä suunnitelmia Tuuli järjesti.
- Noh? Lähdemmekö me?
- Pääsemmekö hevosleirille?
Tuuli näytti pökertyneeltä. Hän piteli päätänsä ja istuutui toimisto pöydän taakse. Hänen täytyi sulattaa lupaamiaan. Oliko hän juuri sopinut lähtevänsä tätinsä luokse Furuholmiin viikoksi hevosten kanssa.
- Kerro heti tai muuten halkean, Katariina vaati innoissaan.
- Lähdemme Furuholmiin viikoksi hevosleirille, Tuuli paljasti.
Iida haukkoi henkeä. Kuuliko hänen korvansa oikein. He lähtisivät viikoksi hevosleirille hevosineen päivineen. Ehkä sittenkin he saisivat jännittävän kesäloman aikaiseksi. Ja hän pääsisi Lucian kanssa pois maalle jossa he saisivat olla rauhassa ilman vanhempien harmistuneita katseita. Ajatus Lucian myymisestä sai Iidan silmät kosteiksi. Tämä olisi ehkä heidän viimeinen yhteinen leirinsä.
- Koska lähdemme? Helmi kysyi jännittyneenä.
- Huomenna
- Hurraa! Ei enää pölyistä kaupunkia kerro heti kaikki siitä paikasta. Onko se hienokin? Siellä on varmasti upeat maasto reitit, Lotta hihkui innoissaan.
Tuuli rauhoitteli innokkaita nuoria.
- Mutta minulla on vielä kerrottavaa. Sillä Ruusniemen tallilla järjestetään estekilpailut johon valitsen Tuulintallin edustajan, Tuuli kertoi.
- Että mitä! Oikeat kilpailut ja hevosleiri! Minun vatsani ei kestä tällaista jännitystä, Piia hermoili ja piteli vatsaansa.
- Olet liian heikkohermoinen, Aatu sanoi virnistäen.
- Minä tahdon Tuulilan edustajaksi, Katariina huudahti. - Olenhan sentään edistynyt ratsastaja taidoissani huimasti ja olen valmis näyttämään kykyni.
- Kenestäkään ei ole Lagunan veroiseksi. Voitamme kilpailut helposti, Aatu sanoi vaikka Katariina oli kieltämättä edistynyt huimaa vauhtia ratsastajana. Häneltä löytyi sisua aivan niin kuin Iidalta, joka omistaa villi luonteisen Lucian. Aatu vilkaisi kulmiensa alta Iidaa joka istui nojatuolissa ystävättärensä Helmen vieressä. Hän tunsi sydämessään pistoksen katsoessaan tyttöä. Hän ei vieläkään ymmärtänyt mikä heidän suhteessaan oli mennyt pieleen. Aivan kuin heidän keskelleen olisi syntynyt seinä joka esti heitä kommunikoimasta. Aatu suli syvään mietteeseen. Miten joku saattoi olla niin kaunis kuin Iida, mutta silti niin salaperäinen…
Jenni katsoi vierellään istuvaa poikaa ihmeissään. Tämä oli oudon hiljainen. Jenni töykkäisi poikaa kylkeen.
- Heräsithän sinä, Jenni sanoi ja käpristyi pojan kainaloon. - Minä ainakin uskon sinun kykyihisi Lagunan kanssa. Olethan tallin paras ratsastaja.
Poika ei näyttänyt huomaavan Jennin kommenttia. Tämä vain istui ja näytti syvällisesti pohtivalta.
- Saatte näyttää kyntenne leirillä jossa valitsen parhaimmiston, Tuuli heitti väliin tuoden lisää jännitystä.
- Kamalan jännittävää!
- Minun on pistettävä parastani jos tahdon kilpailujen osalliseksi, Lotta sanoi purren huultaan. Olisi tulossa totinen paikka ja kaikki se tapahtuisi Furuholmissa.
Iida ilme tuntui kirkastuvan. Hän mietti kilpailuja uudella valolla. Kilpailuista saisi tunnetusti suuren raha potin isoimmilta tuote sponsoreilta. Jos hän sattuisi pääsemään kilpailuihin ja voittaisi Lucia saisi olla ikuisesti hänen. Iidan mahaan lehahti perhosia. Hänen oli onnistuttava, sillä mahdollisuudet pelastaa Lucia olivat vähissä.
Furuholm
Meri kimmelsi auringon loisteessa kuumottaen rannikolla liikkuvia. Kirkkaan sininen taivas täydellisti kesäistä päivää. Iida käveli matkalaukku käsissään kohti laituria, jossa muut Tuulilaiset odottelivat. Hän tunsi paljailla säärillään auringon lämmön hyväilyn. Hänen sininen hameenhelma hulmusi lämpimässä tuulessa. Iida astui laiturin nokalle ja laski kassinsa maahan.
- Joko kaikki ovat täällä? Iida tiedusteli ja varjosti kasvojaan kädellään.
- Eivät. Tytöt lähtivät kauppaan ostamaan laiva matkaa varten purtavaa, Aatu vastasi Jonin viereltä joka tarkasteli epäilevänä matkalaukku määrää jalkojensa juurella.
- Minusta tuntuu että te varustaudutte leiriä varten aina liian varustettuina. Eikö yksi laukku riittäisi viikon kestävään leiriin, Joni manasi ja katsoi kysyvästi kikattavaa Iidaa.
- Ikinä ei voi olla varma tarvitsemastaan, Iida heitti lyhyesti.
- Kerro nyt siitä Furuholmista, Joni. Omistaako tätisi paikan? Aatu tahtoi tietää.
- Ihan niin. Missä tämä Furuholm sijaitsee? Iida jatkoi ja siirtyi lähemmäksi miestä kuin varmistaen että kuulisi kaiken yksityiskohdankin tulevasta leiri paikasta.
- Tätini Amanda Löngruus on yksi aatelissukuni jatkajista. Hän asuu Furuholmin saarella Lammashaalla, jossa on hänen kotinsa, johon me asetumme yöpymään. Hänen omistuksessa on myös laadukas talli navetta, jonka vierestä lähtee upeat maastoreitit, Joni selitti autuaana.
- Kuulostaa upealta, Iida henkäisi lumoutuneena. Paikka sopisi hyvin Lucialle, jossa hän valmentaisi tämän huippu kuntoon.
- Täydelliseltä, Aatu jatkoi virnistäen.
Joni näytti kovin vaivautuneelta. Hän hieroi takaraivoaan vilkuillen nuorten perään.
- Kaikkea muuta kuin täydellistä, Joni sanoi sylkäisten. Hän katsoi kaupan oville varmistaen ettei muita ollut lähistöllä. Hän ei tahtonut tahallaan säikytellä arkoja tyttöjä juuri ennen lähtöä.
- Mitä tarkoitat? Iida kysyi hämmentyneenä. Hän katsoi pelästyneenä miestä.
- Olen kuullut huhuja saaresta. Furuholmin seuduilla on asukkaiden mukaan nähty aaveita, jotka vaanivat hevosia.
- Hevosia! Sittenhän meidän hevoset ovat vaarassa, Iida kiljaisi kauhistuneena.
- En usko että meillä on hätää. Myytit ovat kotoisin tädiltäni enkä oikein luota siihen naiseen. Hän on asunut koko elämänsä saarella. Höperöksihän siinä muuttuu, Joni selitti peitellen pelokkuuttaan. Häntä silti karmi ajatus aaveista jotka veisivät hänen hevosiaan. Olihan hänen tätinsä hevonenkin menehtynyt saarella ollessaan.
- Aaveitahan ei ole olemassa. On varmasti kyläläisten omaa keksimää tarua, Aatu sanoi järkeillen. Hän katsoi huvittuneena miestä vierellään. Hän kyllä tiesi ettei Joni kauhistellut tarinoita turhan takia.
- Niin minäkin kyllä uskon, Iida paljasti.
Laiturille ryntäsi suuri joukko tyttöjä, joiden housujen taskunpohjat pullottivat makeisia. Kun jokainen oli tyytyväinen ostoksiinsa noustiin laivaan.
Merenhuiske keinui aaltojen mukana. Aurinko säkenöitsi tyrskyävää merta laivan keulaan asti. Iida istui läkähtyneenä ystävänsä Katariinan kanssa. Tämä makasi aurinkotuolissa kullan kellertävissä bikineissä ottamassa aurinkoa. Iida kuunteli miten seinään kiinnitetty radio soitti kesän hitti kappaletta. Iidan mahanpohjaa kouraisi. Ei ollut helppoa nauttia matkasta kun olalla painoi raskas taakka Lucian hoitamisesta. Hänen täytyisi saada rahaa vielä vähän jotta voisi pitää Luciaa syksyn kisoihin asti. Sitten hän voittaisi kilpailut ja hän saisi pitää Lucian, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Valmentaminen, kisa rutiinit veivät rahaa. Iida kyllä tiesi.
- Joko Furuholm näkyy? Katariina kysyi aurinkotuolilta tähyillen laivan kannen yli. Jännittyneenä tyttö nousi istumaan Iidaa vastapäätä. Hän vilkuili salaa ympärilleen.
- Olen varma että Furuholm on aaveitten tyyssija. Paikka kuulostaa niin mysteeriseltä kun Joni kuvaili sitä meille, Katariina tirskahti.
- Etkö hieman liioittele, Katariina, Iida sanoi epäillen. Joni oli kertonut heille aaveista jotka vangitsivat hevosia, mutta juttu kuulosti epäilyttävältä.
Katariina katsoi ystäväänsä kulmiensa alta.
- Linnoja, noiduttu paikka, vanha mysteeri, kaikki tämä on kuin luotu aaveille. Sitä paitsi olen lukenut isoisäni kirjasta aaveesta joka majailee Furuholmissa, Katariina heitti madaltaen ääntään.
- Eikä!
- Juu juu. Vangitsevat kuulemma hevosia ja vievät jonnekin salaiseen maahan, eikä hevosia enää löydetä, Katariina innostui. Hän oli niin täpinöissään että pelkäsi putoavan tuolilta.
Iida vetäisi hiuksensa korvan taakse. Kumma juttu. Jopa Katariinan isoisä oli tiennyt Furuholmin salaisista aaveista aivan kuin Joni. Iida tahtoi tietää mikä teki saaresta niin mystisen.
- Paikka on kirottu.
- Ehkä onkin ja vaarallinen, Katariina tiivisti. Hän ei tuntenut sanojaan omakseen.
- Minä kun luulin ettet pidä aaveista, Iida heitti ja nousi kannen reunalle ihastelemaan maisemia. Katariina nousi tämän vierelle.
- Furuholmin kirous on niin kiintoisa. Haluan selvittää mistä aaveet ovat peräisin. Autathan minua Iida. Olet niin rohkea, Katariina sanoi anoen. Hän katsoi miettivää Iidaa pyytäen. Vain Iida uskaltaisi kohdata aaveet omin silmin. Muut olivat tunnetusti arempaa seuraa.
- No minä autan sinua, mutta jos homma karkaa käsistä vastuu on sinun, Iida sanoi ja tytöt löivät kättä päälle. Iida seurasi jännittyneenä miten Furuholm lähestyi. Pian he saisivat majoittautua saaren mystisyyteen.
- Onpa kaunista! Joku tytöistä huudahti kauempaa.
- Olkaa valmiina pysähdykseen. Ei ryntäillä, Joni komensi villiintynyttä laumaa.
Vene keinahti moottorin sammuttaessa. Hitaasti Merenhuiske kiinnittyi laituriin ja innostuneet tytöt hyppäsivät laiturille.
- Lastataan hevoset ulos. Varokaa Valoa, se on taas potku tuulella, Aatu huudahti laiturin nokalta Laguna vierellään.
Iida ihaili hevosta. Se näytti uljaalta ja voimakkaalta. Kesän tuuli hulmusi hevosen mustaa harjaa. Hän tekisi Luciasta samanlaisen.
- Hevoset viedään laitumelle, tuoretta syömään, Joni sanoi tyytyväisenä ja lähti ensimmäisenä liikkeelle.
- Laiduntamisen jälkeen Goldiesta tulee pullaponi. Sen mahasta kasvaa varmasti näin iso, Lotta sanoi levittäen kätensä niin pitkiksi kuin pystyi.
Tytöt hihittivät.
- Poni tuskin liikkuu enää sen jälkeen, Katariina heitti kikattaen.
Tunnelma oli nousussa. Iloisina ja innokkaina tulokkaat veivät hevoset laitumelle. Heidän noustessaan mäkeä ylös Amandan kotia kohti heitä vastaan käveli Jonin täti. Tämä levitti kätensä riemukkaana ja riensi halaamaan jokaista.
- On ihanaa saada seuraa pitkästä aikaa. Rakas mieheni nukkui pois kuukausi sitten ja olen ollut sen jälkeen hyvin yksinäinen. Vain herttainen Milo koirani on pitänyt minulle seuraa, Amanda selitti nyyhkäisten. Näki että naisen suru oli aitoa.
Iida silitti tuuhea karvaista collieta. Tämä nuoli tytön kasvoja innokkaasti. Iida tarkasteli edessä seisovaa naista. Tämän hiukset olivat harmaantuneet miltei kokonaan, jotka olivat sidottu punaisella helminauhalla. Naisen vyötäröä korosti lantioon ulottuvat ratsastushousut. Amandan kasvoilla näkyi iästä tuoneet rypyt. Tämän kasvoilla loisti huojentuvuus. Oliko nainen helpottunut saadessaan seuraa vai liittyikö siihen jotain muuta?
- Olen pahoillani tapahtuneesta, Joni myönsi tädilleen. Hänen tätinsä varmasti ikävöitsi ihmisiä ympärilleen. Joni päätteli etteivät he saisi rauhaa naisen paasaamisesta. - Mihin voimme viedä matkatavaramme?
Amanda kääntyi osoittaen keltaista taloaan.
- Seuratkaa minua!
Nuoret ryntäsivät kiviportaista pieneen taloon. Talossa tuoksui juuri leivotut pullat. Tuoksu sai Aatun vedenkielelle. Hän hieraisi käsiään tyytyväisenä.
- En malta odottaa ruoka aikaa, Aatu sanoi virnistäen.
Iida tönäisi poikaa leikkisästi.
- Sinä ja sinun mahtava ruokahalusi eivät tunnu mahtuvan yhteen huoneeseen, Iida tokaisi tirskahtaen. - Sitä paitsi sinun mahasi pullottaa kuin vuohen mahan ympärys. Iida taputti pojan mahaa kuin sanojen vakuudeksi.
Tytöt alkoivat nauramaan hulvatonta naurua. Aatu vilkaisi veikeästi tyttöä vierellään joka kikatti.
- Vai minulla muka vuohen maha. Annas kun saan sinut kiinni niin… Aatu huudahti uhkaavasti ja ampaisi juoksevan tytön perään. Iida kiljui ja ryntäsi portaikosta yläkertaan poika kannoillaan. Hän kuuli miten tytöt nauroivat ratketakseen. Iidalla oli itsellään naurunsa pidättelemistä.
- Hihihhii. Sinun pitäisi joutua laihdutus kuurille, Iida jatkoi ja sai Aatun juoksemaan entistä kovempaa.
- Lopeta Iida! Minun mahani ratkeaa, hohoo, Lotta kiljui kerrosta alempana.
Iida hyppäsi portaista käytävälle josta hän aukaisi syrjäisimmän oven. Yhtäkkiä hän huomasi olevansa pimeässä huoneessa johon vain ikkunasta tuleva hämärä valo valaisi huonetta. Iida pysähtyi huoneen keskelle tasaamaan hengitystään.
- Missä minä olen? Iida ihmetteli hetken rauhoitellessaan itseään. Kun silmät olivat tottuneet hämärään Iida saattoi tarkastella ympärillensä. Hän erotti pimeässä ison piirongin seinältä ja vanhoja vaatteitaan ympäriltään. Pimeimmässä seinässä oli taulu jossa laukkasi musta hevonen. Iida tunsi värisevänsä. Liittyikö huoneeseen jotain mystistä? Oliko Jonin tädin menneisyys tuntematonta, jotain sellaista joka oli nähtävissä tässä huoneessa jossa hän nyt seisoi.
Äkkiä Iida tunsi miten ovi aukeni hiljaa. Iida pidätti hengitystään. Aatu oli varmasti tulossa kuristamaan häntä. Hänen vitsinsä sai pakostikin hymyn nousemaan huulille.
- Minä tiedän että olet siellä, Iida huudahti ovea kohti hilpeänä, mutta vastausta ei kuulunut. Samassa ovi sulkeutui kiinni. Iida hätkähti. Aivan kuin jokin olisi koskettanut häntä.
- Aatu! Lopeta tuo, Iida yritti mutta se ei auttanut. Huone alkoi tuntua pelottavalta. Yhtäkkiä ainoa valon pilke katosi ikkunasta. Iidaa alkoi pelottamaan todenteolla.
- Tahdon ulos täältä, Iida kiljaisi mielessään ja ryntäsi ovea kohti. Hän jatkoi juoksemista portaille asti kunnes joku tarrautui häneen ja vetäisi sivuun.
- Sainpas sinut! Aatu virnisti, mutta hämmentyi sitten. - Oletko nähnyt aaveen vai miksi olet niin sairaan näköinen?
- En tiedä oikein itsekään, Iida sanoi hiljaa ja vetäytyi pojan otteesta. Hän katsoi hätääntyneenä taaksensa. - Minusta tuntuu ettei täällä ole asiat hyvin.
Aatu katsoi tyttöä vakavissaan.
- Luuletko niin?
- Jokin ei tunnu täsmäävän. Aivan kuin Amanda salaisi meiltä jotain, Iida sanoi kuiskaten. Aatu katsoi kasvot totisina tytön orvokin sinisiä silmiä. Tämän silmissä loisti huoli. Poika sipaisi tytön kasvoja kädellään, mutta vetäisi sen pois kun muut tytöt ryntäsivät portaita ylös heidän luokseen.
- Amanda kutsuu meitä teelle, Katariina huudahti perimmäisenä. - Pitäkää kiirettä! Nuoret riensivät portaikosta alas keittiöön, jossa tuoksui tee. Istuuduttiin pöydän ääreen herkuttelemaan.
- Onpas hyvää!
- Minä otan vielä lisää, Aatu sanoi ja heitti kolmannen pullan suuhunsa.
- Nyt minä voin kertoa hieman itsestäni kun olemme näin koolla, Amanda aloitti ja sai tunnelman jännittyneeksi. Katariina oli varma että Amanda kertoisi heille aaveista jotka asuvat Furuholmissa.
- Mistä minä aloittaisin. Niin omistin upean täysiverisen Englantilaisen. Se oli musta ja täynnä intohimoa. Sellaisia hevosia ei löytyisi maanpäältä kuin muutama ja sen nimi oli Taragon.
Jokainen vetäisi henkeään ihastuksesta. Hevonen kuulosti täydelliseltä. Jokaisen unelmalta, josta saattoi vain haaveilla.
- Mutta sitten se vain katosi… voi kamalaa, kuinka kauan siitä onkaan, Amanda sanoi kuin itselleen. Tämä hieroi käsiään vaivautuneena.
Katariina pidätti henkeään. Hevosen oli varmasti vieneet Furuholmin kirotut aaveet. Hän katsoi Iidaa, joka näytti miettivältä.
- Se kamala kirous, Amanda sanoi yhtäkkiä. Jokainen kiinnitti katseensa naiseen, joka katsoi kasvot totisina ikkunaan.
- Kirous? Piia piipitti arkana. Hän lyyhistyi tuolille, kuin peläten että joku lumoisi hänet sillä hetkellä.
- Niin. Furuholmia on vaaninut kirous siitä lähtien kun Taragon katosi. Hevonen oli saaren ylpeys! Furuholmin niemeksessä Aittaluodolla sijaitsee hevoseni patsas, Amanda sanoi kyyneleet silmillä.
- Minä haluan nähdä sen patsaan! Katariina kiljaisi innostuneena. Hän halusi saada selville mistä kirous on lähtöisin ja miksi kirous on niin salajuonikas juttu, että harvat vain puhuivat siitä.
- Ratsastetaan sinne Joni. Ei se varmaan kaukana ole, Lotta ehdotti.
Muut yhtyivät Lotan ajatukseen.
- Amanda voi neuvoa meitä sinne, Jenni sanoi.
- Ei! Siellä on aaveita! Piia parkaisi kauhuissaan. Hän ei menisi aaveiden tyyssijaan noin vain. Häntä pelotti, eikä voinut sille mitään. Häntä ei huvittanut joutua kirouksen vangiksi.
- Piia on oikeassa. Kamala paikka! Joudutte aaveiden vangeiksi jos menette sinne. Hevosenne voivat joutua kamalaan vaaraan, Amanda sanoi jyrkästi. Tämän kädet alkoivat täristä.
Iida pidätti hengitystään. Saaren asukkaat pelkäsivät kirousta todenteolla. Hullua! Miten saaressa pystyi elämään rauhassa kun aaveet liikkuivat pelottelemassa. Vaikka Iida tunsi epäluuloja tarinaa kohtaan häntä puistatti silti.
- Lopetetaan jo houriminen! Nyt jokainen oitis tallille ja sassiin. Pian kukaan ei uskalla lähteä talosta uloskaan, Joni sanoi topakasti ja katsoi ärsyyntyneenä tätiään, joka tyhjensi pöytää astioista. Amanda oli tunnetusti hyvin herkkä nainen. Joni kiitti onneaan ettei itse ollut perinyt tätä ominaisuutta.
Jännittyneet nuoret nousivat pöydästä ulos kohti tallia. Iida katsoi taivaalle, jossa liikkui paksu vana tummia pilviä. Tulisi kamala myrsky.
Kohtaaminen
Satulat narisivat hevosjonon kulkiessa metsä polulla. Tie oli täplikäs auringon säteiden osuessa lomittain puiden läpi maahan. Ilma oli kostea ja tunkkainen. Se enteili ukkosta.
Ratsastettiin ravissa koivikkoon, jonka jälkeen käännyttiin mutkasta oikealle. Ratsastajat valittivat sietämätöntä kuumuutta.
- Menkää hus pois Valon luota, Lotta kiljui ja hätisti ilkeitä paarmoja turhautuneen hevosen ympäriltä. Valo potki mahaansa jossa paarmat surrasivat. Jenni oli törmätä Perunilla Valon takapuoleen tämän pysähtyessään.
- Pidä se hevonen liikkeellä tai syntyy riita hevosten kesken, Jenni huudahti ärtyneenä ja antoi Valon takapuoleen raipasta. Hevonen hypähti eteenpäin ja lähti ravaamaan kovaa vauhtia eteenpäin.
- Muistakaa välit! Joni huusi kurkku suorana Tangerin selästä joka luimisteli liian lähelle tullutta hevosta.
- Laukataan tai hevoset pimahtavat paarmojen keskellä, Katariina ehdotti ja siihen suostuttiin. Hevoset kirmasivat viileässä tuulessa suoraa pätkää eteenpäin. Ratsastajat kyyristyivät hevosten kaulojen ylle. Tuuli hulmusi hevosten harjoissa. Kaviot kumisivat kuivaa maata vasten, kunnes suora linja loppui ja päästiin tien kulmalle. Paarmat eivät enää kiusanneet ratsuja ja innostunut tunnelma vallitsi jokaisen.
- Se oli ihanaa!
- Vihdoinkin päästin ötököistä eroon. Lumi kulta on varmaan paarmojen pistoksien täyttäminä, Piia sanoi ja silitti myötätuntoisena hevosen hiestynyttä kaulaa.
Iida pidätti tanssivaa ratsuaan. Lucialla riitti energiaa. Oliko hän laiminlyönyt hevosella ratsastusta näin paljon, että Lucia tuntui kuin sillä ei olisi lainkaan ratsastettu. Se tanssi tiellä ja teki väistöä. Hiki pusertui Iidan otsalle. Hänen täytyisi työstää Lucian huippukuntoon ja se veisi aikaa.
- Pysy nyt aloillasi, Iida sanoi ja sai viimein tamman rauhoittumaan.
Jatkettiin käynnissä.
Katariina tähyili ympärillensä Taragonin patsaan toivossa. Hän tahtoisi nähdä tämän. Mahtoi olla hevonen arvokas, kun tästä oli tehty itse patsas. Katariina tunsi värisevänsä. Saaren kirous oli lumonnut hänet täysin seikkailuunsa. Hän tiesi Amandan salailevan heiltä jotain. Syynä olivat tietysti pelottavat aaveet jotka pitivät jokaisen saarella asuvan asukkaan varpaillaan.
Hiki pusertui otsalle Katariinan ratsastaessa. Aurinko paistoi täydeltä teholta, vain tummat pilvet toivat viilennyksen toivoa. Ravattiin kevennystä meren äärelle. Maa muuttui pehmeäksi hevosten alla.
- Katsokaa! Tuolla on joku! Jenni huudahti pullean Goldien selästä. Jokainen käänsi päänsä kalliolle jossa liikkui ihmisiä. Iida nousi jalustimille nähdäkseen paremmin. Tosiaan. Kallion juurella seisoi kaksi hoikkaa miestä, jotka selvittelivät kalaverkkoja puisen laivan nokassa.
- Ratsastetaan sinne, Katariina ehdotti.
Nuoret miehet tervehtivät paikalle tulleita ratsukoita uteliaina. Joni ensimmäisenä laskeutui hevosen selästä alas ja hieroi lähempää tuttavuutta miesten kanssa jotka olivat kalaverkoista päätellen kalamiehiä.
- Onko kala syönyt? Joni kysyi siristäen silmiään.
- Onhan se. Vene vain simahti keskelle merta. Luultiin että moottori meni, mutta ei ollut syy siinä, Pitempi kaveri Tuomo Saarto kertoi huolestuneena.
- Mistä sitten kiikastaa? Joni kysyi hämmentyneenä.
- Veneeseen tuli reikä. Kummalista kyllä. Tarkastettiin Mikon kanssa vaikka kuinka monta kertaa vene ympäriinsä eikä reikää näkynyt missään, Tuomo selitti.
- Ihan niin ja kun päästin ulapalle tuolta Heposaarelta alkoi vene upota. Onneksi kerittiin hinata vene tänne ennen kuin olisimme joutuneet veden vaaraan, Mikko jatkoi.
- Kamalaa! Piia sanoi ensimmäisenä.
- Kuka sellaista ilkivaltaa tekee? Iida kysyi kiukkuisena. Oli jo kummallista kun syyttömiä kiusattiin ilman syyttä. Ajatus puistatti häntä. Sietäisivät hävetä.
- Sano se. Jäätiin kai sitten tänne pariksi päivää. Oletteko te Amandan vieraita? Tuomo kysyi asettaen lippalakkiaan paremmin päähänsä.
- Olemme me, Katariina vastasi ensimmäisenä ja ratsasti lähemmäs nuoria miehiä. Hän piti Tuomosta ensi silmäyksellä. Tämän päivittyneet kasvot hymyilivät hänelle ruskeiden silmien takaa.
- Taidetaan sitten tulla kyläilemään. Ollaan sen verran tuttuja Amandan kanssa, Mikko sanoi hymyillen ja katsoi merkittävästi Iidaa kohti. Iida vastasi hymyyn ja tunsi punastuvansa. Oliko poika ihastumassa häneen?
- Se olisi kivaa myös varmasti Amandan kannalta, Iida hyväksyi kutsun.
- Se on sitten sovittu! Katariina tokaisi iloisesti. Jännittyneinä he ratsastivat miesten luota pois. Jokainen mietti salaperäisesti uponnutta laivaa. Oliko saaren aaveet kenties syypäitä tällaiseen ilkivaltaan vai oliko se vain jokin asukkaista.
Tallille saapuessa Iida tunsi itsensä hyvin väsyneeksi. Ratsastus oli vienyt hänestä kaiken voiman. Lucia oli pyörinyt häntä soihtuna hänen allaan aivan kuin tuli olisi piinanneet heitä.
Iida jätti Lucian tarhaan muiden luokse ja lähti kapuamaan rinnettä ylös kohti Amandan koti taloa. Saapuessaan metsän koivikolle hänen tuli kummallinen olo. Aivan kuin joku olisi seurannut häntä. Iida vilkaisi nopeasti taaksensa, mutta missään ei näkynyt ketään. Vain kiemurteleva polku joka saattoi tallille asti.
- Katariinan puheet ovat yli herkistäneet minut, Iida selvitti ajatuksiaan. Puskissa liikkui varmasti ranta käärmeitä tai enintään villejä metsäjäniksiä, mutta silti Iidaa vaivasi epämieluisa tunne. Hän tunsi sydämen lyöntiensä kiihtyvän. Hän odotti paikallaan ja kuunteli metsän laajaa ääntä. Jostain kaukaa kaikui meren aaltojen tyrskyävä ääni. Iidan suuta kuivasi. Hitaasti hän katsoi ympärilleen, kunnes sai jäsenensä liikkumaan. Hän käveli kohti talonrakennusta kunnes askeleet muuttuivat hätäiseksi juoksuksi. Iidan ei tehnyt mieli olla yksin. Häntä pelotti. Vasta kuistilla hän uskaltui pysähtyä ja jäädä tasaamaan hengitystään.
- Joku varmasti tarkkailee minua, Iida sanoi kuiskaten. Hetken aikaa hän tarkasteli vielä ympärilleen ennen kuin jätti hämärtyvän maiseman taaksensa.
Ääniä yössä
Kello löi kaksi kun Katariina tunsi olevansa täysin hereillä. Jostain kaikui raskaita askeleita. Ääni kuului alakerrasta. Katariina ei tiennyt mitä tehdä. Hän heitti peiton päänsä ylitse vakuuttaen itselleen että äänet tulivat vain ulkoa. Hän sulki silmänsä ja oli nukahtaa kunnes askeleet kuuluivat jälleen.
Nopeasti Katariina heitti peiton syrjään ja vetäisi kaapin päältä Lotan taskulampun käteensä. Askeleet kuuluivat nyt aivan heidän huoneen alapuolelta.
- Iida herää, herää! Katariina kuiskaisi tytön korvaan ja ravisteli tätä hereille. - Nyt on totinen paikka. Joku liikkuu alhaalla.
Samassa Iidan silmiltä katosivat viimeisetkin unenrippeet. Hän tuijotti särkevin silmin toisen kasvoihin.
- Oletko varma?
- Vuorenvarma. Minusta tuntuu että jokin on rettelöitynyt taloon, Katariina sanoi salaperäisesti.
- Mennään katsomaan, Iida kehotti ja lähti Katariinan perässä ovesta ulos. Valot pidettiin sammuksissa. He eivät tahtoneet joutua nähdyksi. Hitain askelin tytöt harppasivat portaita alas ja pysähtyivät kaiteen vierelle tarkastelemaan ympärillensä.
- Joku on tuolla, Katariina sanoi ja osoitti kirjastoa päin. Huoneessa loisti hämärä taskulampun valo, joka heijasti tumman ihmis- mallisen varjon seinälle.
- Saatko selvää kuka siellä on? Iida kysyi toisen selän takaa.
- En erota tämän kasvoja. Ovat peitettyinä, Katariina sanoi hiljaa. Hikisin käsin hän puristi taskulamppuaan käsissään. Jos varas uskaltaisi tulla heidän luokseen hän jymäyttäisi tätä suoraan takaraivoon.
Hetken heidän varjostaessaan portaiden juurella he päättivät siirtyä lähemmäksi. Kuin varjot he kulkivat seinää hioten kirjaston oven taakse.
- Näetkö kuka siellä on? Iida kysyi jännittyneenä.
- Ottaako tuosta selvää. On niin hämärää.
- Anna kun minä katson, Iida sanoi.
Iida siirtyi Katariinan eteen ja kurkisti oven raosta suureen saliin. Seinän päädystä loisti suuresta ikkunasta aavemainen kajo huoneeseen. Suuret kirjahyllyt hallitsivat huoneen kokonaisuutta. Nyt Iida erotti ihmisen ruumiillisen muodon toimisto pöydän luona. Tämä näytti selaavan papereita kiihtyvään tahtiin.
- Ei voi olla totta! Katariina katso, joku selaa Amandan papereita ja vielä keskellä yötä! Iida huudahti järkytyksestä.
Katariina raivasi tietä. Varas oli jättänyt paperit pöydälle ja käveli kohti ovea. Katariina vetäisi kasvonsa hätääntyneesti ovesta ja pusertui Iida mukanaan seinän viereen.
- Liikkumatta, se tulee tänne!
Kumpikaan heistä ei uskaltanut hengittää. Ovi aukeni äänettömästi ja sulkeutui sitten perässä. Varas hiipi lattian ylitse hallille asti.
Iida siristi silmiään pimeässä. Näkikö hänen silmänsä oikein. Papereita selaillut henkilö oli Amanda. Hän erotti naisen harmaat hiukset kuun valossa, mutta Iida ei ollut varma. Tämän vartalo oli kummallisen näköinen.
- Tuo on Amanda! Iida henkäisi.
- Mitä hän tuolla tekee? Luulisi hän hoitavan paperi hommiaan päivällä omassa kodissaan.
Iida rypisti kulmiaan. Homma haiskahti. Tahtoiko Amanda tehdä töitään keskellä yötä, niin etteivät he näkisivät. Oliko se jotain salaista?
Katariina ja Iida seurasivat miten Amanda nousi portaat ylös omaan huoneeseensa. Vasta kun ovi sulkeutui kaverukset uskalsivat nousta piilostaan esiin. He katsoivat ymmällään toisiaan.
- Furuholmissa liikkuu jotain todella salaperäistä. Enkä minä pidä siitä, Iida sanoi kädet puuskassa.
- Ovatko aaveet lumonneet Amandan? Katariina kysyi.
Iida ei vastannut. Oli liian monta kysymystä johon ei löytynyt vastausta.
- Mennään nukkumaan tai emme jaksa huomenna tehdä mitään, Iida sanoi sitten.
Kaverukset nousivat portaita ylös huoneeseensa ja nukahtivat hetkessä omiin peteihinsä. Yön varjot pitenivät ja peittivät hallin seinällä istuvan ihmis- varjon.
Epäilyksiä
Iida teki aikaista. Hän söi Katariinan kanssa aamiaista väsynein elein. He olivat edellisenä yönä valvoneet varjostaessaan Amandaa joka teki hämärä puuhia keskellä yötä. Iidaa vaivasi niin monet kysymykset. Miksi Amanda teki paperitöitä keskellä yötä? Salasiko tämä heiltä jotain? Luulisi Jonin tädin kertovan itse siskon pojalleen murheensa. Hänen täytyisi patistaa Jonia kysymään naiselta enemmän. Iida tunsi olonsa sekavaksi kaiken myllerryksen keskellä.
Iida haukkasi viimeisen palansa voileivästä ja nousi pöydästä. Katariina kohotti katsettaan lehdestä.
- Lähdetkö jo tallille?
- Joo. Täytyy alkaa valmentelemaan Luciaa. Olen laiminlyönyt tämän ratsastuksen täysin, Iida sanoi ripeästi. Iida tunsi suuren möykyn mahassaan. Hän ei ollut kertonut kenellekään vielä siitä että hän joutuisi myymään hänen rakkaan Luciansa. Ei edes Helmelle taikka Aatulle. Suoraan sanoen Iida oli liian heikko kertoakseen siitä vielä. Ehkä joskus sitten…
Huokaisten Iida heitti kuluneen takkinsa yllensä ja vilkaisi vielä olkansa ylitse ystäväänsä.
- Tuletko mukaan? Voisit auttaa rakentamaan tolppia kentälle, Iida virnisti.
- Totta kai minä tulen! Voisin samalla harjata jo Valon valmiiksi ennen muita. Ei tarvitse kuhnailla hitaiden joukossa, Katariina sanoi ivallisesti. Ripeästi hän riensi Iidan perään ulos. Kevyt kesäinen auringon paiste säteili suoraan nuorten kasvoille. Meri kimmelsi kirkkaasti kallioiden takaa. Polku kiemurteli tallille, josta kuului vaativien hevosten hirnunta. Nando potki seinää minkä jaksoi. Se tahtoi ruokaa ja tarhassa oleilua.
- Ole nyt kunnolla tai saat tyytyä pelkkiin heiniin, Katariina komensi ja heristi sormeaan ruunan edessä. Nandon vatsan ympärys näytti pyöristyneen viimeaikoina. Eikä ihme. Tuulilan hevoset viettivät nykyään suuriman osan päivästään laitumella jossa riitti apilaa syödäkseen.
- Joni saisi tiukentaa hevosten ruokavaliota. Katso nyt! Nandokin on kuin paisunut makkara. Mahasta puhumattakaan, Katariina heitti ja taputti ilkikurisesti hevosen pyöreää mahaa.
Iida tirskahti toisen viereltä.
- Olen samaa mieltä. Eihän Nando jaksa pian liikkuakaan, Iida kikatti ja heitti heinäkärrystä tuoretta hevoselle. - Jonista on tullut hirveän laiska. Hyvä että jaksaa vetää tunteja meille.
Katariina oli asiasta samaa mieltä. Mies tuntui viihtyvän enemmän kalassa taikka aurinkotuolilla päivät pitkät.
- Minun täytyy rientää kentälle ennekuin muut tulevat, Iida sanoi huomatessaan miten kello oli kirinyt jo lähelle yhtätoista.
- Minä tulen pian auttamaan sinua! Katariina huudahti tämän perään. Hän seurasi miten Iida riensi hevosensa luokse ja alkoi varustamaan tätä. Katariina huokaisi. Oli toisella onnea kun sai omistaa noin kauniin hevosen. Lucia on GP luokkaa ja pärjäisi jopa Lagunan ohitse jos Iida yrittäisi. Hevosen omistajana oli etuoikeutettu tallissa ja tuotti kateutta muiden silmissä. Mutta hevosen omistajana oli myöskin huonot puolensa. Hevoseen kuluu aikaa ja rahaa. Eläinlääkäri käynnit, kengitykset, ylläpito ja heinät. Rahaa kului kuukausittain paljon. Katariina kyllä tiesi.
Katariina alkoi jakaa heiniä jokaiselle hevoselle ja alkoi sitten harjata Valoa jonka karva oli yltä päältä pölyssä. Vasta kun Iida oli saanut Lucian valmiiksi ja talutti tätä kenttää kohden Katariina sai Valon harjatuksi ja lähti toisen perään.
Kentällä Iida kiristi satulavyötä ja nousi selkään. Lucia pyöri häntä suorana ympäriinsä. Tällä riitti energiaa ja Iida tiesi että ratsastuksesta tulisi pitkä ja tuskallinen.
- Minä ravaan hetken aikaa. Pistä pari estettä tuonne viistosti kulmalle. Toinen pysty ja toinen okseri, Iida huudahti ja pidätteli samalla tanssivaa ratsuaan.
- Selvä pyy!
Katariina rakensi sopivan kokoiset esteet kentän laidalle ja istuutui sitten aidalle, josta hän pystyi seuraamaan jokaista Lucian liikettä. Ratsukko ravasi ensiksi voltteja joista sitten siirryttiin väistöihin. Kenttä pölysi ja Katariinan kurkkua alkoi kuivata. Hän katsoi toiveikkaana taivasta kohden. Jospa sieltä löytyisi pari viilennystä tuovaa pilveä, mutta ei löytynyt. Pelkkää sinistä taivasta ja porottava aurinko.
Lucia laukkasi hänen ohitsensa. Tamma nosti jalkojaan kaulaa kohden. Tämän häntä kulki suorana askelten tahdissa. Iida käänsi hevosen esteelle kohti okseria. Ponnistus ja hyppy. Suuri huokaisi pääsi Katariinan huulilta puomin kolahtaessa alas. Lucia taisi olla huonossa vireessä.
- Madalla sitä pari senttiä, Iida huudahti.
Lucia kaartoi jälleen esteelle, mutta kavio kolahti jälleen puomiin. Iidan onnekseen puomi ei kuitenkaan tippunut, mutta lohtu oli pieni. Nyt vasta hän tajusi kuinka kehnossa kunnossa Lucia olikaan.
- Taidan lopettaa tällä erää, Iida sanoi harmissaan ja antoi ohjia.
- Nytkö jo? Katariina kysyi ihmeissään. - Vaikka Lucian suoritus ei ollut mitään parhaimpia.
- Kaikki on syytäni. Olen ollut vastuuton Lucian kunnosta, Iida sanoi kritisoiden ja laskeutui hevosen selästä alas. Hän katsoi majatalolle päin josta käveli Aatu kenttää kohden. Iida talutti Lucian Katariinan luokse.
- Hei Aatu! Katariina tervehti ohimennen ja taputti Lucian kostunutta kaulaa.
- Aamuja vaan! Täällä ollaankin jo ratsastamassa. Harmi etten nähnyt enempää. Olisin kernaasti tahtonut nähdä enemmänkin, Aatu sanoi virnistäen ja katsoi tarkoituksellisesti Iidaa kohti.
- Totta puhuen ratsastukseni oli kehno esitys. Onneksi et ollut näkemässä. Olisit kuollut nauruusi, Iida selvensi yrittäen hymyntapaista.
- Ihanko totta?
- Ei se nyt niin paha ollut. Luulen että se yöllinen valvominen häiritsi ratsastustasi. Et keskittynyt kunnolla, Katariina yritti lohduttaa.
Aatu kohautti kulmiaan ja katsoi Iidaa epäilevästi. Oliko tämä valvonut viime yönä sanomatta sanaakaan hänelle. Hän tahtoi tietää mitä tytöt salailivat.
- Kertokaa pois! Oletteko olleet vakoilemassa? Aatu vänkäsi.
- Ei me tahallaan, mutta yölliset askeleet meidät herätti. Mentiin alakertaan jossa me nähtiin Amanda tekemässä paperihommia, Iida selitti hiljaisella äänellä.
- Paperihommia? Missä? Aatu kysyi.
- Kirjastossa. Siellä se selasi papereita ja kirjoitti jotain ylös. Enempää ei nähnyt kun tämä lähti huoneesta, Katariina kertoi.
- Minusta homma haiskahtaa, Iida paljasti kulmat rytyssä.
- Mutta kuka nyt tekisi paperi työskentelyjään keskellä yötä? Aatu kysyi jälleen. Hän pisti kätensä puuskaan. Amandan täytyi tehdä jotain salaista työtä josta ketään ei saanut tietää. Ei edes oma sukulaisensa Joni.
- Sitä mekin ihmettelemme.
- Oliko se varmasti Amanda? Ettette vain olisi nähneet harhoja, Aatu tokaisi ja katsoi tyttöjä vuoroperään.
- Varmasti oli, Iida sanoi topakasti.
- Kunnia sanalla. Meidän silmämme eivät valehdelleet.
- Kumma juttu! Pidetään sitä naista silmällä. Ja kerrotaan sitten jokainen havaittu juttu toisillemme, Aatu päätti ja löi kättä päälle tyttöjen kanssa. - ja muille ei sitten hiiskuta sanaakaan.
- Ei ei, Iida lupasi ja vaikeni sitten kun väkeä ryntäsi majatalosta kohti kenttää. Helmi ensimmäisenä juoksi Milo koira jaloissaan kohti tallia. Pian Jaatisiin hevoset ja päästäisiin kunnolla ratsastamaan. Kentällä seisseet nuoret lähtivät muiden perässä tallia kohti. Iida vetäytyi omiin oloihinsa, koska oli päättänyt jättää ratsastuksen omalta osalta väliin. Katkera epäonnistumisen tunne kieli Iidan päässä eikä tehnyt mieli enää ratsastaakaan.
Iida vilkutti ystäviensä perään jotka ratsastivat jonossa metsän syvyyteen.
- Pidä huoli itsestäsi ja varo niitä ranta käärmeitä. Ovat Amandan mukaan yleisiä täällä, Jenni huolehti jonon perältä toiselle ja hävisi sitten Goldien kanssa muiden perässä näkösältä. Iida riensi pitkin askelin tarhaan jossa Lucia oleili. Hän silitti tamman valkoista kaulaa ja tarjosi sokerin palasia.
- Rakas kultani…
Iida antoi käden valua hevosen harjaa pitkin. Se tuijotti häntä tummilla silmillään ja alkoi sitten hangata silmäkulmaansa Iidan olkaa vasten. Iida huokaisi hymyillen. Tällaiset hetket saivat hänet ymmärtämään miten onnellinen ja onnekas hän onkaan. Hän Iida Nummela omisti kauniin valkoisen Englannin täysiverisen, josta ketä vaan saattoi haaveilla. Hän itse oli kesyttänyt tamman kartanon siimeksessä mysteerin keskellä. Miten kauan siitä onkaan? Ja nyt hän oli menettämässä hevosensa. Hevosensa mitä ei ketään voisi korvata. Hänen sydämeensä jäisi ikuinen tyhjä kohta jos Lucia vietäisiin häneltä.
Iida nousi aidan päälle istumaan. Lucia laski päänsä tytön syliin ja hörähti hellästi. Tuuli puhalsi puiden lehtiä havisuttaen heidän ylleen. Vaikka Iida pitikin hänen ja hevosensa yhdessä olosta, yhtäkkiä häntä vaivasi kummallinen olo. Iida tunsi ylimääräisen läsnäolon ympärillään. Luciakin huomasi sen. Se nosti ylväästi päätään korkeuksiin ja nuuhkaisi jännittyneenä ilmaa. Se tuijotti tielle jonne muut olivat hetki sitten menneet.
- Ei siellä ketään ole, Iida sanoi rauhoittavasti ja silitti tamman läsiä, vaikka hän ei ollut asiasta itsekkään varma. Iida käänsi päätään ja katsoi ympärilleen etsivästi, mutta ketään ei näkynyt. Iida tunsi äkkiä vilun väreitä selässään. Jospa hänen ympärillään seisoi aaveita, jotka yrittävät saada Lucian käsiinsä. Iida puristi hevostansa rintaansa vasten. Häntä alkoi pelottamaan.
Tilanne laukesi kun talolta päin kuului oven paukahdus. Amanda seisoi haistatellen ilmaa rappusilla puinen käsintehty kori käsissään. Iida jätti Lucian laitumelle syömään apilaa ja harppoi rinnettä ylös naisen luokse.
- Kas Iida! Etkö lähtenytkään ratsastamaan muiden mukana? Amanda kysyi heleällä äänellään.
- En. Ratsastin jo varhain aamulla. Kun muut nukkuivat, Iida selitti lyhyesti ja katsoi kiinnostuneena tädin koriin. - Oletko lähdössä jonnekin?
- Lähden kylälle selvittelemään menneen mieheni asioita, Amanda vihjaisi topakasti ja kalpeni sitten. Tämä voihkaisi ja riensi sitten autollensa. Iida jäi paikallensa ja katsoi naisen menoa. Selvästikin Amandan menneen miehen ajatteleminen sai naisen posket kalpeiksi, mutta miksi?
- Äh! Aivan kuin minusta on tullut jokin salapoliisi. Täti varmasti suree mennyttä miestään, Iida sanoi itseään toruen. Eihän kuolemasta ollut kauankaan aikaa. Amandalla on varmasti vaikeaa aikaa elää ilman miestään tällä hetkellä. Tuore juttukin.
Iida istuutui kivi portaille irrottamaan saappaitaan. Olivat jumissa ja hien valtaamina. Tuntui inhottavalta. Kaiken tämän saa aikaan kun joutuu ratsastamaan oikein todella. Samassa kova synkkyyden ryöppy valtasi Iidan mielen. Pelkkä ratsastus sana toi mieleen Lucian myynnin. Todellisuus iski liian kovaa. Iida tunsi suolaisen kyyneleen valuvan poskeaan pitkin. Miten hän pystyisi luopumaan rakkaastaan?
Tieltä kantautui auton renkaiden jyminää. Musta Opel auto kaarsi Majatalon eteen. Iida ei tunnistanut autoa, mutta tulijat hyvinkin.
- Tuomo ja Mikko!
- Hei Iida! Tultiin käymään kylässä kun saatiin autoakin lainattua kylästä. Hieno paikka tämä Lammashaka, Mikko tervehti ja suli hellään hymyyn nähdessään Iidan.
- Tämä on kyllä upea paikka, Iida sanoi ja oli kiitollinen etteivät vieraat nähneet hänen kuivuneita kyyneleitään. - Tulkaa sisälle. Voisin tarjota teille teetä sillä aikaa kun muut tulevat. Nuoret astuivat majatalon viileään sisäilmaan. Iida pisti keitin veden kiehumaan ja tarjosi miehille voileipiä, joita oli jäänyt aamiaisesta.
- Enempää ei ole tarjottavaksi, Iida sanoi virnistäen ja istuutui sitten.
- Onko Amanda kotona? Tuomo kysyi ja katsoi etsivästi ympärilleen.
- Ei ole. Lähti hetki sitten ennen teidän tuloa kaupungille hoitamaan miehensä asioita, Iida selitti lyhyesti ja haukkasi voileivästä palasen.
- Syvä osaan ottoni. Ei ole varmasti helppoa Amandalla, Tuomo totesi harmissaan. Pojan silmissä näkyi huoli.
- Aaveetkin mylläävät kylää kuin pahamaineiset varkaat. Koskiselta katosi viimeyönä hevonen varsoineen. Silminnäkijät sanoivat nähneensä valkeita olentoja Koskisen talolla, Mikko kertoi salaperäisesti. Poika vilkuili ympärilleen kuin peläten jonkun kuulevan.
Iida rypisti kulmiaan. Jotain kummalista on meneillään Furuholmissa. Jokainen sai pelätä henkensä edestä aaveiden takia. Eikä se ollut normaalia, ei ainakaan Iidasta. Hän ei silti tiennyt uskoako poikia, mutta näiden kasvot olivat aidosti huolestuneet vai lukiko hän vain väärin.
- Eikö kukaan estänyt sitten? Iida kysyi.
Tuomo pudisti kasvojaan.
- Kuka nyt estäisi. Jokainen pelkää joutuvansa aaveiden saaliiksi, Tuomo selitti levittäen kätensä.
- Kumma juttu…
- Mihin hevonen sitten meni? Katosiko se noin vain? Iida kysyi ymmärtämättä mitään.
- Katosi, Mikko sanoi lyhyesti ja katsoi ikkunasta ulos josta näki majatalolle saapuvan väenpaljouden. Olivat varmasti Iidan ystäviä jotka olivat tulleet ratsastamasta.
- Katosiko Amandankin hevonen yhtälailla? Iida ihmetteli. Hän tunsi sydämensä tykyttävän. Tuntui siltä kuin aaveet olisivat hänen kanssaan. Olisiko Tuulilan hevosetkin vaarassa? Tai hänen oma hevosensa, Lucia?
Eteisestä kuului kolinaa. Aatun pää ensimmäisenä ilmestyi oven suulle. Tämä näytti hengästyneeltä. Olivat selvästi ratsastaneet lujaa.
- Jaaha täällä on vieraita, Aatu sanoi ja katsoi sivusilmällä Iidaa joka piti katseen pöydässä. Tasaten hengitystään hän istuutui Iidan viereen.
- Onko täällä teetä muillekin?
- Onhan sitä, Iida sanoi mietteliäänä. Muutkin ilmestyivät pöydän äärelle, tekemään tuttavuutta vieraiden kanssa.
Taragon
Päivä vaihtui iltaan ja varjot pitenivät. Pilvet tummuivat ja täyttivät taivaan piiloon. Iida varusti hevostansa painostavassa ulkoilmassa. Lucia tanssi innostuneesti soraisella maalla ja oli talloa Iidan jalat.
- Ole nyt aloillasi! Iida komensi.
Tuuli puhalsi navakasti ja sai kylmät väreet kiipeämään Iidan selässä. Jostain kaukaa kuului ukkosen jyrähdyksiä. Tulisi varmasti myrsky. Iidan tulisi pitää kiirettä jotta hän ehtisi tehdä kevyen lenkin Lucian kanssa ennen kuin myrsky yllättäisi.
Iida oli kiristämässä tamman vyötä kun hänen vierelleen ilmestyi Aatun huolestuneet kasvot.
- Pian tulee myrsky. Aiotko varmasti mennä ratsastamaan? Aatu kysyi huolehtien isällisesti. Hän taputti Lucian valkoista kaulaa ja katsoi suoraan Iidan orvokin sinisiin silmiin.
Iida tuhahti.
- Kyllä minä osaan huolehtia itsestäni, Iida sanoi naurahtaen pojan sanoille.
- Voin tulla mukaasi. Lagunakin tarvitsisi liikuntaa yhtälailla, Aatu yritti mutta Iida kielsi tämän.
- Minun on parasta mennä yksin. Ymmärräthän, Iida sanoi ja tönäisi hellästi poikaa. Hän nousi satulaan istumaan ja keräsi ohjat. Aatu ei sanonut enää mitään.
Kevyesti Iida maiskutti tamman liikkeelle kohti metsän tiheää polkua. Hän jätti paikalleen jäänen pojan jälkeensä ja ravasi polkua alas koivikkoon. Hän antoi hevosen venyttää kaulaansa ja ravata rennosti eteenpäin. Iida nautti ratsastuksesta. Aatu olisi varmasti tahtonut jutella hänen kanssaan niin kuin hänkin, mutta jokin Iidan sisällä ei pitänyt siitä että poika oleili hänen lähellään. Se aika oli jo mennyttä ja nyt Iidan täytyi keskittyä hevoseensa.
Iida nosti kevyen laukan ja nousi hevosen kaulan ylle. Harja hulmusi kuin aaltoileva meri ja piiskasi Iidan vaaleita kasvoja. Maa kumisi raudoitettujen kavioiden alla ja tomu pölysi. Puunrunko ilmestyi nurkan takaa ja Iida keräsi ohjia. Hän pidätti ja antoi Lucian hypätä.
- Ihanaa!
Lucia puuskutti ja alkoi ravata. Iida kevensi ja tähysi ympärillensä. Koivikko metsä kaikui havisevia lehtiä ja linnut lauloivat niiden oksilla. Polun vierellä vajosi jyrkkä maakamara, jonka juurella solisi kimalteleva puro.
Iida oli pudota satulasta kun Lucia pysähtyi ja yritti kääntyä. Se vilkuili metsän siimekseen valkuaiset näkyen. Lucia hirnui kimakasti ja alkoi väistää.
- Mitä näet?
Iida nousi jalustimien varaan ja tähyili ympärilleen. Metsän siimekseen kulki tallattu polku, joka hukkui metsän pimeyteen.
Iidan selässä kulki kylmät väreet. Hänen mahan pohjaansa kouraisi. Uteliaisuus hiipi hänen sisäänsä. Halu nähdä mitä siellä oli kasvoi Iidan sisällä.
- Ei siellä mitään ole. Reippaasti nyt, Iida rohkaisi hevostansa joka kompuroi hitain askelin tallatulle polulle.
Metsä synkkeni pidemmälle mennessä. Puut olivat tiheässä, eikä aurinko päässyt maahan asti. Iida antoi Lucian ravata. Hetken Iida epäröitsi matkaansa. Oliko kuitenkaan järkevää lähteä ratsastamaan tuntemattomalle tielle aivan yksin? Iida vihastui itselleen. Nyt ei jänistellä! Mitä pelottavaa jossain metsässä olisi.
Hetken Iida joutui haparoimaan hämärässä kunnes saapui aukiolle, jota kiersi mustat aidat. Ruoho oli kasvanut heinäksi ja metsä oli villiintynyttä. Näki ettei paikalla oltu käyty pitkiin aikoihin.
Iida laskeutui satulasta ja sitoi Lucian läheiseen puuhun ja jatkoi matkaansa jalan.
Mustat pilvet liikkuivat taivaalla reippaalla vauhdilla. Pian alkaisi sataa. Iida loikki heinien ylitse ja pääsi aidalle asti. Iida erotti maasta kavion painaneita. Oliko aukiolla ollut hevosia? Iida jätti tämän taakseen erottaessaan aukiolta jotain tummaa. Iida tunsi tärisevänsä. Näkikö hän oikein. Keskellä aukeamaa sijaitsi suuri hevosen patsas. Se oli niin ylvään näköinen, että se herätti Iidassa kunnioitusta. Musta hevonen tuijotti taivaalle ja seisoi tasajaloin.
- Miten upea! Iida henkäisi ja hyppäsi aidan ylitse ja riensi patsaan luokse. Iida siveli hevosen kaulaa kädellään. Miten aidolta patsas näyttikään. Nyt hän ymmärsi miksi puhuttiin Taragon legenda hevosesta. Hevosessa huokui voima ja nopeus. Targonin tummat silmät olivat pimeät ja elottomat.
Iida havahtui läheiseen auton ääneen. Hän kiirehti Lucian luokse ja nousi selkään. Amanda oli sanonut että patsaan luona oli liian vaarallista. Nyt Iida ymmärsi sen. Ilma huokui synkkyyttä ja pelottava painostus sai kylmät väreet aikaan. Aukean puut näyttivät varoittavan tulijoita.
Iida käänsi Lucian ympäriinsä ja lähti laukkaamaan. Vasta kun he olivat turvallisella tiellä hän pysäytti tamman. Samassa hän näki jyrkänteeltä alas, jossa oli suuri auto, jonka perässä oli perävaunu. Perävaunusta kuului outoa kolinaa. Iida päätti pysähtyä läheisen puskan taakse ja kurkisti jyrkänteeltä alas. Autosta nousi siro mies ja kiipesi perävaunulle.
- Hiljaa koni! Kuului raivokas ääni ja kimeää hirnuntaa. Hetken kuluttua sama mies laskeutui perävaunusta ja hyppäsi takaisin autoonsa. Pian auto katosi jättäen pölypilven jälkeensä.
Iida vetäisi henkeään. Perävaunussa oli hevonen. Iida tunnisti mistä tahansa hevosen äänen ja tuo kuulosti siltä. Miksi mies kuljetti hevosta jyrkänteen juurella. Olihan olemassa tavalliset tiet.
- Hevosen häntä sentään! Salakuljettiko mies hevosta pois Furuholmista? Iida ajatteli ja nousi takaisin Lucian selkään. Mietteissään hän ratsasti takaisin Lammashaalle. Saarella liikkui hämäriä tyyppejä, joista Iida ottaisi selvää.
JATKANKO LOPPUUN ASTI?
tosi hyvä!