Varjo ja valo [PG-13 - R] (valmis)

Aihe: Varjo ja valo [PG-13 - R] (valmis) To Syys 26, 2013 3:41 am

Title: Varjo ja valo
Author: Saphire
Beta: Ei tällä foorumilla
Genre: Romance
Rating: PG-13 - R
Warnings: ei mitään vakavasti traumatisoivaa
Feedback: Jos vain millään viitsisitte Varjo ja valo [PG-13 - R] (valmis) Icon_question

Summary: Millasta on olla paha? Se ei ole heppoa etenkään, kun kukaan ei ymmärrä. Olemmeko me aina se puoli sotaa joka sen aloitti? Miten hyvä meistä poikkeaa, jos he ryhtyvät samaan sotaan?
A/N: Jatkoa ei sitten välttämättä tule kovin nopeasti, kun on kaksi muutakin kirjoitelmaa.

______________
Tarinoita on monia. Osa niistä muistetaan aina. Jotkut taas päättyvät ennen alkamistaan. Yksi tarina on kuitenkin ylitse muiden. Tämä on minun tarinani.

Millaista on olla paha? En tarkoita pahalla niitä, jotka näpistelevät vanhemmiltaan rahaa ja kerskuvat siitä ystävilleen. Ei; pahalla tarkoitan niitä, jotka aiheuttavat teoillaan surua ja tuskaa minne ikinä kulkevatkin. Minä olen sellainen; viimeinen lajiani. Kaikki muut menehtyivät suuressa sodassa kahden erilaisen kansan välillä. Valon kansa ja varjojen kansa. Nuo kaksi olivat sotineet niin kauan kuin muistan; jo tuhansia vuosia. Mistä sota alkoi? Se alkoi erilaisuudestamme. Varjo ei voinut elää valossa ja toisin päin. Niin oli aina olllut ja tulee aina olemaan, mutta silloin emme ymmärtäneet sitä. Emme ymmärtäneet rikkovamme tasapainoa. Varjo tarvitsee valon syntyäkseen ja valo tarvitsee varjon säilyttääkseen vuorokausien tasapainon. Se on ikuinen kierto, joka kuitenkin rikottiin.
Valo kävi varjoa vastaan yrittäen hävittää sen ainiaaksi, mutta kuten kaikki tiedämme, varjo seuraa valoa. Kävimme vastaiskuun ja saimme palkkioksemme murskatappion. Kaikki kuolivat. Valon kansa luuli voittaneensa sotansa, mutta he olivat väärässä; minä jäin. Shadow, Varjojen prinsessa yksin jäi eloon.

Kostoani olin hautonut jo pitkään ja hartaasti tietämättä kuitenkaan mistä aloittaa. Voimani olivat aivan toista luokkaa, mitä nykyään nähtiin. Varjon ja valon raja oli hälvennyt ja sukupolvien myötä valon voima heikennyt. Olin voimakkaampi kuin he. Olin viisaampi kuin he. Olin vaarallisempi kuin he. Mutta silti pelkäsin. En pelännyt kuolemaa, vaan pelkäsin unohtavani kuka olen. Pelkäsin veren peittävän kaapuni ja kostonhalun mieleni. Jos kuolisin, en haluaisi kuolla vihasta sokaistuneena. Mutta vihasin silti.

Vaelsin metsässä vailla päämäärää eikä ajalla ollut merkitystä. Tunsin olevani elämäni voimissa ja olisin riemuinnut siitä, jos tilanne olisi toinen. Tunsin näin vain koska oli yö. Valo oli vetäytynyt länteen ja nousisi pian idästä. En pitänyt päivänvalosta, mutta en paennutkaan sitä. Ei ollut merkitystä oliko päivä vai yö; varjo vai valo. Olin kuitenkin Varjojen valtakunnassa. Sitä ei kukaan valon kansasta halunnut tutkia. Se sisälsi silti pimeän olentoja. Osasta niistä suunnitelmani pääosin koostuikin. Varjodemonit; niitä ei saanut tapettua normaaleilla aseilla. Ne olivat kokoisiani mustia ja liskomaisia otuksia pitkillä myrkyllisillä torahampailla. Ne eivät kuolleet helposti ja ne tappoivat hyvin hitaasti. Ja minulla oli kokonainen armeija niitä. Tuulenvire herätti minut ajatuksistani ja leyhytti mustasinisen viittani ylös. Vuorenhuippu ei ollut lämpimin paikka olla, joten ajattelin vaihtaa paikkaa. Oli aika kadota. Musta kaapuni, jossa oli kulmikkaita vaaleansinisiä kuviointeja ja symboleja, alkoi kadota tuuleen, kunnes minusta ei ollut enää mitään jäljellä. Aineellistuin suuren puun latvaan keskellä mustaa metsää. Punaruskeat silmäni katselivat ympäristöä todeten sen olevan tyhjä. Elämä on turhaa, ajattelin ja hyppäsin kepeästi alas kuudentoista metrin pudotuksen. Jokin liikahti pimeydessä. Hymähdin ja ojensin käteni. Shady hyppäsi varjoista kädelleni ja kiipesi sieltä olkapäälleni. Shady oli musta kissankokoinen naaraslohikäärme, jonka vartaloa peittivät samanlaiset juovat kuin kaavussanikin. Kieltämättä äkäisin yksilö, jonka olin nähnyt. Sen suuret tultahehkuvat silmät katselivat minua kysyvästi. "Siitä vain", kuiskasin. Shady hyppäsi ilmaan ja levitti suuret siipensä auki liitäen matkoihinsa. Tiesin sen palaavan pian takaisin. Sen ei kauaa tarvinnut saalista etsiä.

Lähdin liikkeelle etsien jotain, johon purkaa turhautumiseni. Hypin puusta puuhun ääneti toivoen löytäväni jo valmiiksi kuolleen puun tai vastaavaa. Sen sijaan löysinkin jotain parempaa; hahmon, joka kulki puiden varjoissa lähes huomaamattomasti. Hänet paljasti ainoastaan hänen liian vaalea vaatetuksensa; valon kansaa.

Aihe: Vs: Varjo ja valo [PG-13 - R] (valmis) To Syys 26, 2013 3:42 am

Tästähän tulee hauskaa, ajattelin samalla, kun kutsuin varjodemoneita luokseni. Ne kerääntyivät synkän öisen metsän varjoihin tarkkaillen. Katselin poikaa hetken. Hänellä oli lyhyet vaaleat hiukset ja siniset silmät. Hoikkaa vartaloa peitti valkoinen lyhyehkö kaapu, jossa oli lähes samanlaiset kuviot kuin omassani. Ne olivat vain punaiset. Hänellä oli mukanaan kaksi tikaria ja miekka. Annoin käskyn, ja ne hyökkäsivät. Valon kansalainen huuhdahti, kun huomasi joutuneensa väijytykseen. Odotin heitä tulevan lisää auttamaan poikaa, mutta kun ketään ei kuulunut, aloin ihmetellä, mitä hän teki yksin metsässä? Epätoivo kuulsi pojan, ei, miehen kasvoilta hänen taistellessaan. Hän saattoi näyttää nuorelta, mutta poika hän ei enää ollut. Hän oli liian oppinut taistelija ollakseen nuori. Kerran toisensa jälkeen hän sivalsi pitkällä miekallaan ja onnistui tappamaan muutaman varjodemonin, mutta hän oli saanut muutaman haavan käsiinsä ja oikeaan jalkaansa. Myrkky alkoi hidastaa häntä. Jokin liikahti sisälläni katsoessani miehen epätoivon ja kauhun vääristämiä kasvoja. "Lopettakaa!" huusin ja laskeuduin alas puusta. Varjodemonit näyttivät epäröivän hetken, mutta kaikkosivat sitten yksitellen. Valon kansalainen menetti tajunsa. "Hoidan tämän itse", sanoin jääneelle varjodemonille, joka nyökkäsi ja poistui. Nainen saatoin olla, mutta se ei tehnyt minusta heikkoa. Nostin miehen mielelläni ilmaan ja kuljetin edelläni vuorelle, jolta alunperin metsään tulinkin. Ehkä saan hänestä irti tietoa, ajattelin ja jatkoin eteenpäin.

Saavuttuani vuoren huipulle laskin hänet maahan ja tarkistin vammat. Kädet olivat täynnä vaarattomia naarmuja, mutta oikeassa jalassa oli syvä viilto, josta vuosi yhä verta. Keskitin voimani haavaan ja poistin myrkyn ruumiista. Verenhukalle en voisi mitään, mutta ei se minua kovin paljoa haitannutkaan. Shady lehähti pimeydestä luokseni. Nähdessään tuntemattoman se alkoi ensin haistella ja tunnistaessaan hajun sen kurkusta alkoi kuulua murinaa. "Häntä ei saa tappaa" sanoin Shadylle ja lisäsin hymyillen perään,"vielä". Shady murahti ja näykkäisi miehen hihaa repien sen kahteen osaan. Naurahdin ja istuin odottamaan.

Tuntien päästä miehessä alkoi vihdoin näkyä elonmerkkejä. Nousin ylös ja vetäydyin hiukan kauemmas. En ollut varma pystyisinkö voittamaan häntä, sillä taivas alkoi jo vaaleta. Valo vei voimaani liikaa. Asetuin hänen taakseen suuren puun varjoon ja odotin. Miehen silmät rävähtivät auki. Aluksi hän ei näyttänyt muistavan, mitä tapahtui, kunnes hän nousi nopeasti istumaan ja pälyili ympärilleen. Lopulta hän huomasi minut leijumasta puun varjosta noin puolen metrin korkeudessa hänen takanaan. Hänen ilmeensä oli tyrmistynyt. "Mitä? Etkö ole ennen varjon kansaa nähnyt?" kysyin nauraen heleällä äänelläni. Salamana hän loikkasi ylös hapuillen aseitaan. "Näitäkö etsit?" kysyin ja pyörittelin ilmassa pääni päällä hänen miekkaansa ja tikareitaan, "Et tarvitse niitä enää". Toin aseet eteeni ja hävitin ne mustaksi sumuksi silmieni edessä nauttien tunteesta, jonka miehen pelko aiheutti. Lopulta hän kokosi rohkeutensa ja kysyi: "Kuka olet?"
"Minua kutsutaan Shadow'ksi. Aivan niin. Varjojen valtiatar", sanoin ja aloin lähestyä häntä. Hän noukki maasta kepin ja yritti puolustaa itseään, mutta hävitin sen muiden aseiden tavoin.
"Pelkäätkö?" kysyin hiukan ivallisella äänensävyllä. Tuo sana tuntui herättävän miehen todellisuuteen.
"En",hän sanoi vihaa tihkuvalla äänellä ja kaikki pelko katosi. Hymähdin ja mietin mitä tekisin seuraavaksi. En kuitenkaan ehtinyt tehdä mitään, sillä hän hyökkäsi ensin. En osannut odottaa sitä, joten kaaduimme maahan. Selvisin järkytyksestä kuitenkin nopeasti ja pyörähdin hänen päälleen ottaen samalla pienen tikarin vyöltäni. Painoin tikarin hänen kurkkuaan vasten ja kysyin: "Haluatko sinä todella kuolla hitaasti ja kivuliaasti?" Hän ei kuitenkaan kuunnellut vaan tönäisi minut pois päältään ja tarttui samalla koristeelliseen kaulakoruuni repäisten sen pois. Hemmetin hemmetti! ajattelin ja nousin ähkäisten seisomaan.
"Tunnen tämän symbolin. Tämä on isäsi vai mitä?" valon kansalainen kysyi voitonriemua äänessään.
"Anna se takaisin!" huudahdin ja kutsuin mielessäni Shadyn luokseni. Tuo koru oli ainut muisto vanhemmistani, joka minulla oli. Shady lennähti paikalle karjunnan saattelemana.
"Pidä lemmikkisi kurissa ja kuuntele tai tälle korullesi tapahtuu kuin tälle lehdelle", mies sanoi ja sytytti kädessään olevan lehden ajatuksella tuleen. "Eih!" huudahdin ja käskin Shadyn vierelleni.
"Hyvä on. Sinä opastat minut ulos tästä kirotusta metsästä ja minä annan korusi takaisin. Sopiiko?" hän kysyi.
"Sopii", sihahdin.
"Hyvä.Lähdemme heti ja sinä kuljet edellä", mies sanoi ja odotti, että lähden kävelemään.
"Kuka olet?" kysyin yrittäen pitää vihani poissa äänestäni.
"Eldeñ".
"Hyvä on Eldeñ. Jos haluat minun opastavan sinua mihinkään, niin emme pysähdy yöpymään. Ja sinun on parasta pitää lupauksesi tai toivot ettet olisi astunut jalallasikaan tähän metsään!" sanoin hampaitani kiristellen ja lähdin marssimaan kohti metsän rajaa. Tästä tulisi hyvin pitkä matka.

Aihe: Vs: Varjo ja valo [PG-13 - R] (valmis) To Syys 26, 2013 3:43 am

"Tule jo!" huusin närkästyneenä odottaessani Eldeñiä.
"Syytä itseäsi! Jos et olisi usuttanut olioitasi kimppuuni, minun jalkani ei olisi tässä kunnossa", Eldeñ huusi takaisin ontuessaan eteenpäin.
"Uskomatonta", mutisin itsekseni ja istahdin kaatuneelle puunrungolle odottamaan. Päätäni vihlaisi taas ja mulkaisin aurinkoa murhaavasti tietäen kuitenkin, ettei se mitään auttanut. Auringonvalo särki päätäni kuin krapulassa ja kaiken lisäksi matkaani hidasti typerys pieni haava jalassaan.
Eldeñ pääsi vihdoin kirimään minut. Ei tämä pahemmaksi voi enää mennä, ajattelin ja nousin ylös jatkaakseni matkaa.Olin kuitenkin väärässä.
Puolen tunnin matkaamisen jälkeen tähysin puusta pohjoiseen valon valtakuntaa etsien, kuitenkaan mitään näkemättä. Matkaa oli vielä monta kymmentä kilometriä. Kaiken kukkuraksi puun juurella Eldeñ ähkäisi ja vajosi maahan. Se samperin haava oli auennut.
"No mitä nyt?" Kysyin äärimmäisen ärsyyntyneenä. Eldeñ ei edes vaivautunut vastaamaan vaan sihahti ja yritti saada verenvuotoa lakkaamaan. Huokaisin ja kutsuin Shadyn luokseni. Siitäkin oli paljon hyötyä. Lohikäärme lehahti pian luokseni.
"Hoida tuo", sanoin sille ja nyökkäsin Eldeñiä kohti. Eldeñ jäykistyi ja katsoi minua kohti.
"No ei se sinua ajatellut syödä", sanoin ja istahdin alemmalle oksalle. Shady hyppäsi alas ja asettui Eldeñin eteen tarkastellen vamman vakavuutta. Lopulta se painoi kuononsa haavalle, joka alkoi hohtamaan vaimeasti. Eldeñ ähkäisi ja yritti vetäytyä pois, mutta ei kivultaan päässyt liikkumaan. Sitten se oli ohi. Eldeñ katsoi umpeutunutta haavaansa ja sitten minua.
"Kiitos", hän kuiskasi lähes äänettömästi ja hänen äänensä oli kylmä, mutta se riitti minulle. Shady näykkäisi Eldeñiä jo valmiiksi revenneestä hihasta ja lehähti olkapäälleni.
"Kas! Sehän pitää sinusta", huudahdin muka iloissani ja silitin Shadyn päätä; "Lähdetään. Meillä ei ole koko päivää aikaa istuskella tässä".

Matka jatkui vaitonaisesti ja murhaavia katseita jaellessa. Suurimmalta osin Eldeñin ja Shadyn välillä. Kuin lapset, ajattelin ja siirryin muutaman kilometrin eteenpäin tarkistaakseni alueen. Eldeñ ei ollut vieläkään tottunut kykyyni ja käyttäytyi paluuseeni asti liiankin varoen. Shady sen sijaan keskittyi pitäämään Eldeñin kiireisenä sillä aina, kun hän käänsi katseensa muualle, musta lohikäärme näykkäisi häntä mihin milloinkin ylsi.
"Kuinka kauas sinä oikein veit minut?" Eldeñ kysyi hyvin närkästyneenä, kun ilmestyin kaksi metriä hänten edellelleen ja hyppäsin korkealla hypyllä puuhun tähyämään.
"Matkaa on vielä monta kymmentä kilometriä. Valitan", huokaisin ja nauroin sitten hänen ulkonäölleen. Hänen valkoisen kaapunsa huppu oli olematon ja hihat raadellut. Paljonpa Shady oli lyhyessä ajassa saanut aikaan.
"Etkö pärjää edes pienelle laaksoliskolle?" kysyin ivallisesti. Shady tuhahti ja lensi olalleni kuten tavallista. Päätäni jomotti yhä vaikka ilta alkoi jo hämärtyä.
Eldeñ hymähti, "Pitäisikö minun sitten tappaa se? En ole niinkuin sinä Shadow. En ole murhaaja".
"Oletatko sinä, että olemme tämän pahuksen sodan ainut osapuoli? Siinä olet pahemman kerran väärässä. Te tämän alunperin aloititte ja katso mitä olette saaneet aikaan! Sukuni ja kansani on kuolllut. Luuletko tosissasi, että sivuuttaisin sen vain pään nyökäytyksellä senkin itsekäs murhaaja!" huusin ja poistuin paikalta antaen vihani näkyä. Mustia pilviä alkoi kerääntyä taivaalle vihani paisuessa. Taivas tummeni ja alkoi sataa.
"Mahtavaa! Tämäkin vielä", Eldeñ mutisi ja lähti perääni.

Olin vaeltanut kauas pohjoiseen. Tiesin Eldeñin seuraavan minua, mutta en vaivautunut odottamaan. Oli hänen oma asiansa seurasiko hän vai ei. Maasto alkoi nousta ja muuttua karummaksi; Varjovuori, entinen kotini. Linna kohosi jo taivaanrannassa yhtä uljaana kuin se joskus oli ollut. Nyt se seisoi yksinäisenä karulla vuorella; autiona. Istuin kiven päälle ja katsoin nousevaa täysikuuta.
En voinut estää yhtä ainutta surun kyyneltä valumasta poskelleni. Pyyhin sen raivoissani pois ja keskityin maahan.
Kivi alkoi halkeilla ja esiin nousi tumma taimi. Puu alkoi kasvaa suuremmaksi ja suuremmmmaksi. Lopulta se loi pitkän varjon hopeisen valon eteen. Puu oli ollut isän suosikkeja, sillä ne sai kasvamaan nopeasti ja elivät tuhansia vuosia edustaen tätä kuollutta valtakuntaa.
Huokaisin ja päätin lähestyä ongelmaani toisesta näkökulmasta. Sitten minä sain idean. Tarvitsisin vain oikean ajankohdan ja voisin lähettää armeijani tuhoamaan valon palatsin perusteellisesti. Mitähän Eldeñ sanoisi kotiinsa päästyään? Nyökäyttäisi päätään? Nauroin asialle jo valmiiksi. Enää minun täytyisi löytää Eldeñ ja matkata hänen kanssaan vielä muutama päivä.
Sitten mieleeni palasi kaulakoruni. Ei; hän voisi nähdä tuhon etukäteen ja tuhota arvokkaan esineen. Lähettäisin varjodemonit jälkeenpäin.
Katselin puustani kylmästi, kun Eldeñ lähestyi. Hyppäsin alas oksaltani ennen kuin hän ehti sanoa mitään ja vaiensin hänet katseellani. Lähdin kiertämään vuorenrinnettä vältellen autiota linnaa ja sen muistoja. Pian saisin kostoni.

Aihe: Vs: Varjo ja valo [PG-13 - R] (valmis) To Syys 26, 2013 3:43 am

Matka jatkui entiseen tapaan hiljaisuudessa. Ainut poikkeus oli se, ettei Shady ollut enää ärsyttämässä Eldeñiä. Sekin oli lähtenyt syömään. Olin käskenyt sitä hakemaan ruokaa meillekkin, ettemme me nääntyisi. Tai ainakaan minä en. Minuun iski outo tunne. Kuin joku tarkkailisi minua. Kävin levottomaksi ja katselin ympärilleni. Kurtistin kulmiani ja katsoin Eldeñiin. Hän oli huomannut saman.
"Kuule jos täällä on joitain sinun olioitasi, niin suosittelisin käskemään ne heti pois", Elden sanoi tasaisella äänellä ja heilutteli koruani edessään.
"Ei. Nämä ovat jotain muuta. Jotain...", lauseeni jäi kesken, kun puista hyppäsi esiin ainakin tusina harmaisiin pukeutuneita hahmoja.
"Varo!" huusin ja kutsuin Shadya luokseni. Loikkasin kissamaisesti suuren kiven taa tietäen olevani siellä turvassa.
Vihollisillamme oli nimittäin jouset. Hätkähdin, kun huomasin Eldeñin ehtineen samaan piiloon kanssani. Hymähdin ja viitoin häntä odottamaan. Katosin ja ilmestyin puuhun heidän takanaan. Kukaan ei ollut vielä huomannnut minua, joten ajattelin rauhassa.
Nämä olivat hämärän väkeä. He eivät kuuluneet kumpaankaan valtakuntaan ja kävivät kaikkia vastaan. Olisi pitänyt arvata tämänkin retken päättyvän näin. Kokosin mustaa sumua luokseni. Se kerääntyi hitaasti maata pitkin ympärilleni. muovasin sitä tiheämmäksi ja pitkään muotoon. Lopulta jaoin sumun kahteen osaan ja annoin niille lopullisen muotonsa. Käsilläni lepäsi kaksi pitkävartista miekkaa.

Palasin takaisin Eldeñin luokse ja annoin toisen miekoista hänelle. Shadya ei vieläkään näkynyt, joten sen oli täytynyt lähteä kauas metsästämään. Lopulta menetin järkeni odottamiseen ja sytytin puut palamaan mustaa tulta. Hämärän väki huudahti ja he hyppäsivät alas puistaan.
Silloin hyökkäsin Eldeñin seuratessa esimerkkiäni. Yöllä hänestä ei ollut kovinkaan paljon apua, mutta minä olin elämäni kunnossa. Sivalsin ensimmäistä uhriani tottuneesti ja välinpitämättömästi. Kaulaan tekemästäni haavasta alkoi välittömästi pursuta tummanpunaista verta. Veren haju toi mieleeni ikäviä muistoja, mutta pyyhin ne pois mielestäni hakiessani seuraavaa saalistani.
Loput olivat jo selviytyneet alkujärkytyksestä ja kokoontuneet riviin kymmenisen metriä kauemmaksi. Tajusin vasta liian myöhään, että heidän ainut kohteensa olin minä.
Hyppäsin nuolisadetta suojaan vain hiukan liian myöhään. Tappavaa vahinkoa ei tullut, mutta yksi nuolista osui sääreeni. Vajosin maahan voihkaisten kivusta. Kierähdin pois alta, kun seuraana nuolisade osui kohdalleni ja nousin huojuen pystyyn ja lähdin juoksemaan kohti suurta kiveä, jolta lähdinkin.

Eldeñin taistelu sujui vielä hyvin verrattuna omaan kuntooni. Hän oli onnistunut tappamaan kaksi yhden sijasta, mutta joutui nyt väistelemään nuolia. Voihkaisin uudestaan ja laskeuduin istumaan.
"Vihdoin", kuiskasin, kun näin mustan varjon yötaivaalla. Shady laskeutui syliini ja vinkaisi.
"Ei, mene tappamaan heidät ensin", kuiskasin ja kallistin pääni kiveä vasten toivoen kivun laantuvan. Irvistin, kun kuulin korvia vihlovan karjaisun, kun Shady hyökkäsi. Se oli korvaamaton kumppani, jos selviytymisestä oli kyse. Lopulta tajusin tilaisuuteni tulleen ja katosin uudelleen.

Olin vähällä pyörtyä, kun aineellistuin samalle kalliolle, mistä olimme lähteneet. Kutsuin varjodemonit luokseni. Ne kokoontuivat ympärilleni surena virtana, kunnes niitä oli tuhansia. Odotin niiden hiljenevän ja puhuin.
"Aika on tullut", sanoin niin kovalla äänellä kuin vain kykenin.
"Kostomme aika on vihdoin koittanut ja viimein saa valon kansa kokea mikä on menetyksen paino. Kauan olemme kärsineet tuhosta, jonka he aiheuttivat. Miten he julkeavat väittää meidän olevan pahan alku ja juuri, jos he aloittivat sodan? Miten he voivat väittää kulkevansa tiellä kaukana vääryydestä, jos he hävittivät kokonaisen kulttuurin, kansan ja valtakunnan? He eivät voi! Vihdoin he saavat tuntea tekojensa seuraukset hyökätessämme kuun alla. Viikon kuuluttua kootkaa voimanne ja lähtekäää voittoon! Minä odotan", päätin puheeni ja katosin palatakseni.
Vajosin kiven taakse hymyillen voitonriemuisena. Katsahdin kiven takaa muita. He olivaat pian voittaneet ja molemmat olivat vahingoitumattomia; hyvä. Nuoli jalassani tuotti pahenevaa kipua ja häilyin tajuttomuuden rajoilla. Mutta olin silti iloinen. Pian tämä on ohi, ajattelin ja menetin tajuntani.

Aihe: Vs: Varjo ja valo [PG-13 - R] (valmis) To Syys 26, 2013 3:43 am

Palasin tajuihini hitaasti ja minua särki kaikkialta. Ensimmäinen asia, jonka huomioin, oli tumma taivas. Nousin istumaan ja yritin pitää pahoinvoinnin poissa mielestäni. Shady vinkaisi vieressäni ja haukotteli.
Kuun vaiheista päätellen olin ollut tajuttomana noin neljä vuorokautta, mutta päätin tarkistaa asian erikseen. Silitin hetken Shadya ja nousin seisomaan hakien katseellani Eldeñiä. Pian huomasin hänet nukkumassa puun latvus oksilla. Jos hän kuvitteli minut niin yksinkertaiseksi, että vain tappaisin hänet, hän oli pahasti väärässä. Kävelin niin hiljaa kuin vain kykenin puun alle ja heilautin sitä koko voimallani. En ollut yrittänyt temppua aiemmin enkä tajunnut käyttäneeni liikaa voimaa. Puu halkesi keskeltä kahtia ja jäi nojaamaan toiseen jättäen Eldeñin niiden väliin sylkemään lehtiä.
"Aika lähteä!" huusin ja jäin odottamaan, että hän pääsi alas puusta.
"Ja tämäkö on kiitos siitä, että en jättänyt sinua kuolemaan?" Eldeñ kysyi ja hyppäsi viimeiset oksat alas.
"En tappanut sinua", vastasin ja katselin hetken ympärilleni. Jos idän tähti oli tuolla, minun täytyisi kulkea tänne, ajattelin ja käännyin oikealle. Kokosin itselleni varjoista jousen, nuoliviinin ja muutaman kymmentä nuolta siltä varalta, että kimppuumme hyökättäisiin taas.

Matkamme jatkui, mutta tällä kertaa välillämme ei ollut polttavan vihan muuria. Se oli heikentynyt pikemminkin pitkäikäiseksi kaunaksi. Alusta matkaamme oli kulunut kuusitoista kilometriä kaikkine hankaluuksineen.
"Miten onnistuit jäämään henkiin?" Eldeñ kysyi yhtäkkiä pitkän hiljaisuuden jälkeen.
"Se on pitkä tarina", huokaisin lähes äänettömästi.
"Meillä on aikaa."
Huokaisin alentuvasti ja aloitin.

"Kaikki alkoi siitä, kun saimme tietää olevamme hyökkäyksen alla. Isäni kiiruhti huoneeseeni ja pakotti minut lähtemään vuorille
turvaan. Osasin jo silloin selviytyä yksin erämaassa. Odotin. Kun mitään ei kuulunut, palasin takaisin valtakuntaani. Ensimmäinen asia, jonka näin, olivat palavat talot ja kuoleman läheisyys ilmassa. Lisäsin vauhtiani ja palasin niin nopeasti kuin vain pystyin. Kuolleita oli kaikkialla. Veri virtasi kaduilla ja kaikki ne tuskan huudot kaikuvat yhä unissani. Kiiruhdin palatsiin etsimään isääni. Löysin hänet lähes kuolleena, veitsi sydämessään. Juoksin hänen luokseen sanattomana kauhusta. Viimeisinä hetkinään hän sanoi minulle:
'Johda heidät vapauteen Shadow. Johda heidät voitoon'. Hän antoi minulle korunsa ja kuoli", pidin hetken tauon miettiäkseni sitä hetkeä.

"Hetken surtuani isäni kuolemaa nousin ylös ja menin tarkistamaan kaupunkini vauriot. Niitä oli liikaa korjattavaksi. En aikonutkaan korjata niitä vaan määräsin kaikki parannettaviksi ja kokosin heidät yhteen. Kaikki saivat aseet. Kaikki olivat valmiita. Kukaan ei pelännyt. Mutta silti meitä oli liian vähän. Hyökkäsimme kimppuunne kuitenkin ainoana päämääränämme tappaa niin monta kuin vain kykenimme. Johdin heitä ja olimme voitolla, kunnes minut saarrettiin. Olin loukussa vailla muuta pakokeinoa kuin kadota. Ehdin kuitenkin saada osuman myrkyllisestä nuolesta. Menetin tajuntani jossain metsän laitamilla ja kun heräsin, kaikki muut olivat kuolleet. Shady oli parantanut vammani, mutta viha kyti yhä sisälläni. Loput sinä tiedätkin", sanoin kylmästi.

"Olen pahoillani", Eldeñ sanoi oikeasti tarkoittaen sitä, "En tiennyt aiheuttaneemme niin paljon surua ja tuskaa. Olen aina vain ajatellut tehneemme palveluksen maalle, mutta nyt epäilen, olenko sittenkään oikeassa? Sinun näkökulmastasi me emme ole teitä parempia ja nyt ymmärrän sen". Eldeñin ääni hiipui, kun hän jäi miettimään kuulemaansa tarinaa. Ai nytkö alkoi omatunto kolkuttamaan? ajattelin ivallisesti, mutta annoin asian olla. Menneisyyttä muistellessani vihani oli jälleen noussut pintaan.

Myöhemmin aamuyöstä Shady palasi metsästämästä tällä kertaa hampaissaan muutama kana.
"Jääkäämme tähän syömään", sanoin iloisesti huomatessani lohikäärmeen tuoneen ruokaa.
"Mistä se nuo haki?" Eldeñ kysyi epäilevästi.
"Kotoasi tietenkin. Teidän kananne ovat lihoneet aivan liikaa jätettäväksi sinne", sanoin ivallisesti ja sytytin nuotion. Eldeñ hymähti, mutta ei pannut pahakseen lämmintä ruokaa. Söimme rauhassa ja heitimme ruoantähteet Shadylle, joka söi ne tyytyväisenä.
"Paljonko matkaa on jäljellä?" Eldeñ kysyi sammuttaessani nuotiota.
"Arviolta seitsemän päivää", sanoin ja virnistin Eldeñin näkemättä. Ei menisi enää kauaa.

Aihe: Vs: Varjo ja valo [PG-13 - R] (valmis) To Syys 26, 2013 3:44 am

A/N Tämä luku on pohjanoteeraus tiedän. Tuli vain vähän kiire.
_______________
Aamu alkoi sarastaa, mutta jostain syystä päätäni ei särkenyt enää niin paljoa. Olin muutenkin positiivisempi. En tiedä olinko muuttumassa vai muuten vain outo, mutta tuntui kuin maailma ympärilläni olisi jotenkin valoisampi, lämpimämpi. Enkä missään nimessä tarkkoittanut sitä, että tuli päivä, vaan että sydämein tuntui keventyvän.
Mietteistäni minut herätti Eldeñ.
"Sinähän olet nykyään paljon ajatuksissasi", hän huomautti hiljaa. Katsoin häntä kummissani; juuri parahiksi huomaamaan törmänneeni edessäni olevaan suureen pihlajaan. Eldeñ alkoi nauraa.
"No oliko se muka noin hauskaa?" kysyin ja nousin seisomaan mulkoillen sekä häntä että pihlajaa. Eldeñ ei edes vaivautunut vastaamaan, joten hävitin edessäni olleen pihlajan kuin tuhka tuuleen, kirjaimellisesti, ja jatkoin matkaa. Eldeñin nauru vain yltyi ja lopulta hymähdin itsekin.
"Et voi olla tosissasi", Eldeñ sai ähkäistyä naurunsa seasta, "hävittää nyt kokonainen puu." Näytin hänelle kieltäni ja loikkasin matalalle oksalle, josta lähdin kiipeämään ylöspäin. Nyt tämä kävely saisi riittää!
"Mitä teet?" Eldeñ kysyi tähyillen puun latvaan.
"Näet pian", sanoin ja jatkoin ylöspäin.
Puun latvasta katselin metsää tovin ja vihelsin pitkästi. Hetken päästä taivas alkoi kumista kuin ukkosesta ja maahan lankesi pitkä varjo.
"Pysy piilossa ainakin toistaiseksi", huudahdin Eldeñille,"tässä voi mennä kauan."
Musta olento laskeutui puiden suojaan eteeni muristen hiukan. Se oli laaksolisko. Samanlainen kuin Shady, mutta mittasuhteissa paljon, paljon isompi. Se oli Shadyn emo, Shenachi. Kuulin Eldeñin henkäisevän kuuluvasti. Hymyilin ja taputin lohikäärmenaarasta kuonolle.
"Minulla olisi sinulle tehtävää."

"Sinun pitäisi ainoastaan viedä meidät neljänkymmenen kilometrin matkan!" tuhahdin lohikäärmeelle jo viidennen kerran. Se tyhmä lisko ei tajunnut meidän, korjaan minun, asiani tärkeyttä. Shenachin silmät siristyivät ja se vilkaisi Eldeñiä vierelläni.
Huokaisin: "Tiedän, mikä ja kuka hän on, mutta en voi sille mitään. Minähän tässä hänestä eroon pyrin. Se on yhä vain pieni matka."
Shenachi tuhahti kieltäytymisen merkiksi.
Huokaisin äärimmäisen turhaautuneena.
"Minua ei millään kiinnostaisi vaeltaa päiväkausia tässä metsässä vain siitä syystä, ettet sinä jaksanut viedä meitä neljääkymmentä pienen pientä kilometriä."
Shenachi murahti uhkaavasti.
Tuhahdin. Jos Eldeñ ei olisi vieressä kuuntelemassa, saisin sen hetkessä viemään meidät sinne. Sitten päätin yrittää vihjeitä, tietämättä lainkaan tajuaisiko se niitä.
"Muistatko vuosisatojen takaisen?" kysyin mahdollisimman mitäänsanomattomalla äänellä, "Se tapahtuu pian uudestaan."
"Siis mitä?" Eldeñ kysyi.
"Se oli vain yksi kohtaaminen", valehtelin ja Senachikin näytti ymmärtävän sen.
Lohikäärme näytti empivältä.
"Viikon kuluttua", sanoin ja rentouduin nähdessäni Senachin olemuksessa muutoksen. Lohikäärme huokaisi alentuvasti ja laskeutui alemmas. Huokaisin helpottuneena.
"Kyytiin siitä!" sanoin ja nauroin Eldeñin ällistyneelle ilmeelle.
"Et voi olla tosissasi", Eldeñ kuiskasi.
"No jos et halua tarpoa tässä 'kirotussa' metsässä seuraavaa neljääkymmentä kilometriä, niin suosittelisin lämpimästi tätä vaihtoehtoa", sanoin ja hyppäsin Senachin selkään. Eldeñ toki katsoi matkustustavan hyödylliseksi, mutta samalla äärimmäisen epämukavaksi.
"Miksi minä?" hän mutisi ja kapusi lohikäärmeen selkään taakseni.
"Koska sinä itse lähdit harhailemaan metsään", sanoin ja annoin Senachille lähtömerkin.

Eldeñ huudahti Senachin ponkaistessa ilmaan. Ei mikään ihme, sillä valtava ilmavirta meinasi pudottaa minutkin alas. Nousimme korkeammalle ilmaan Senachin levittäessä valtavat siipensä. Eldeñ alkoi kalveta.
Vai on hänellä korkean paikan kammo? ajattelin huvittuneesti. Nauroin ääneti Eldeñin surkealle olemukselle ja tähyilin alas. Olimme varmaankin viidensadan metrin korkeudessa. Metsä näytti tavallista vaaleammalta ja vuori takanamme pieneni pienenemistään. Ilmavirta kasvoillani tuntui viilentävän mukavasti.
Ohittaessamme jokea silmiini osui jotain; hämärän kansaa. Heitä oli sadoittain ja aseistautuneina. Voi luoja, ajattelin katsoessani tarkemmin, tästä syttyy iso verilöyly. Tönäisin Eldeñiä, joka ei ollut vielä huomannut vaaraa.
"Katso", kuiskasin ja osoitin alas.
Eldeñ hengähti terävästi; "Ne ovat lähdössä sotaan! Meidän pitää kiirehtiä ehtiäkseni varoittaa muita."
Nyökkäsin osittain edes tajuamatta, mitä hän sanoi. Se oli kuin Deja vu. Lopputulos olisi sama; he kuolisivat.

Senachin laskeutuessa kiinnitin ensimmäisen kerran huomiota ympäristöömme. Emme olleet enää metsässä vaan puuttomalla suoalueella.
Senachi laskeutui ja kumartui alemmas, että pääsisin alas sen selästä. Hypättyäni maahan Senachi nousi takajaloilleen ja tiputti Eldeñin selästään. Eldeñ kuitenkin onnistui lasketumaan jaloilleen, joten Senachi näytti yhä ärtyneemmältä, jos se edes oli mahdollista. Ennen kuin ehdin edes kiittää sitä, se oli jo lähtenyt. Typerys mikä typerys. Olin sille kuitenkin iitollisuudenvelassa. Matkaamme oli nimittäin enää noin kaksikymmentä kilometriä jäljellä.
"Miksi pysähdyimme tähän?" Eldeñ kysyi tietäen minun ymmärtävän, mitä hän tarkoitti.
"En halua, että Senachi tulee nähdyksi. Se on yksi ensimmäisistä ja viimeisistä suurliskoista, joita on enää jäljellä", sanoin,"eikä matkaa ole enää jäljellä kuin parikymmentä kilometriä."
"Eli voimme ehtiä rajalle huomenna?" Eldeñ kysyi toiveikkaasti.
"Ehkä", sanoin ja katsoin taivaalle. Ilta alkoi hämärtää ja kuu nousta taivaalle.
"Jatkammeko matkaa, vai yövymmekö me tässä?" kysyin ja istahdin kannolle vieressäni. Eldeñ katsoi minua kummissaan. Olinhan minä toki sanonut toista silloin, kun tämä typerä retki alkoi, mutta ei sillä enää ollut niinkään väliä. Eldeñ taas selvästi epäili minulla olevan taka-ajatuksia.
"Jatketaan matkaa, että ehdimme perille nopeammin", hän sanoi ja katseli ympärilleen.
"Ellei jompikumpi sitten nukahda pystyyn", naurahdin ja lähdin kävelemään kohti matkan loppua.

Aihe: Vs: Varjo ja valo [PG-13 - R] (valmis) To Syys 26, 2013 3:44 am

Kliseinen tuli joo, mutta yrittäkää olla välittämättä...
Ja olkaa niin kilttejä ja kommentoikaa *puppy eyes*
***
Puolen tunnin kuluttua metsän raja alkoi taas häämöttää. Se oli hyvä, sillä kumpikaan meistä ei olisi kestänyt haisevassa suossa rämpimistä enää hetkeäkään. Toisaalta metsä oli niin lähellä rajaa, että varovaisuus olisi kannaltani vain hyväksi. Mietin päivien tapahtumia ajatellen kannattiko minun todella jatkaa enää eteenpäin. En ollut enää kukaan.
Vilkaisin Eldeñiä sivullani. Hän käveli vierelläni eikä takanani. Muutos oli tapahtunut vähitellen toisesta päivästä lähtien. Ehkä hän vain luottaa minuun enemmän, ajattelin. Yöllä edetessämme mieleeni tuli väkisinkin, miltä Eldeñistä mahtoi tuntua. Hän ei luonnostaankaan nähnyt hyvin pimeässä, joten hän sai tosissaan keskittyä, ettei törmäisi tai kompastuisi mihinkään.

Ensimmäisten puiden kohdalla Eldeñ huokaisi helpotuksesta. Ilmeisesti hänkään ei pitänyt suosta. Meillä tosiaan oli etu suojaisessa maastossa ottaen huomioon meitä tietämättään seuraavan pienen armeijan. Eldeñ selvästi mietti samaa. Hymyilin ajatukselle siitä, ettei kumpikaan meistä tehnyt muuta kuin ajatellut hiljaisuudessa. Puu toisensa jälkeen katosi taaksemme ja puu toisensa jälkeen ilmestyi eteemme. Se oli itseasiassa jatkuvaa kävelemistä vailla loppua, jos alkuakaan edes oli. Lähes kokonaan kadonnutta sammaleen peittämää polkua kävellessäni mieleeni palasi kysymys, johon en ollut vielä saanut vastausta.
"Miksi sinä olit niin syvällä metsässä rajojenne ulkopuolella, kun tapasimme?" kysyin lopulta.
"Minut käskettiin hakemaan todisteita siitä, että teidän kansanne on kuollut, joten etsin vanhan linnakkeen. Minut lähetettiin asialle jatkuvien hyökkäysten ja partioiden katoamisen takia. Asialla olikin hämärän kansa. Matkalla meitä oli kolme. Vain minä selviydyin ensimmäisestä hyökkäyksestä. Loput sinä tiedätkin", Eldeñ sanoi ja vilkuili levottomasti ympäröivää metsää.
Hämärän kansa oli siis riesana muillekkin kuin minulle. Minulle se oli kuitenkin lähes yhdentekevää kunhan minä en ollut ainut, jota he olemassaolollaan ärsyttivät.

Mietin myös Eldeñin käytöstä viimeaikoina. Hän oli katsellut minua kummallinen ilme kasvoillaan. En saanut hänen käytöksestään selvää vaikka kuinka sitä mietin. Olin varma, ettei hän suunnitellut petosta tai vastaavaa. Hänen ilmeensä oli pikemminkin mietiskelevä ellei jopa huolestunut. En tiennyt, miksi hän huolestunut olisi, mutta päätin antaa hänen pitää omat ajatukset ominaan. Mitä se minulle kuuluisi, jos edes välttämättä haluaisinkaan tietää.

Ikäväkseni tähän vuodenaikaan yöt olivat lyhyitä ja muutaman tunnin matkan jälkeen pimeys alkoi laskeutua ja taivas vaaleta. Sinne meni loputkin huomaamattomuudesta, ajattelin ja kutsuin Shadyn luokseni. Käskin sitä pitämään silmällä hämärän kansaa. He eivät voineet olla kovin kaukana, jos kerran olivat hyökkäämässä; he eivät viivyttelisi. Musta lohikäärme lähti lentoon pikimustan savupilven saattelemana ja sen varjo katosi pian hämärään taivaaseen sen kohotessa yhä ylemmäs.
Raja ei ollut enää kaukana. Ehkä muutaman kilometrin päässä ja minua alkoi ahdistaa, sillä tämä ei ollut enää läheskään turvallista minulle. Jatkoin kuitenkin sinnikkäästi matkaa, sillä minulla oli enemmänkin huolenaiheita kuin se, että lähestyin toista kansaa heidän tietämättään.

Varjojen kutistuessa aloin erottaa nummimaata puiden keskeltä. Huokaisin syvään ja hiljensin askeliani hiukan tarkkaillakseni ympäristöä. Kaikki tuntui olevan kunnossa, joten kävelin metsän reunaan. Eldeñ seurasi perässä huokaisten helpotuksesta.
"Vihdoin olemme perillä", kuiskasin iloisena ja helpottuneena matkamme vihdoin päätyttyä. Katsoin Eldeñiin empien. En ollut varma, mitä sanoisin. Lopulta sain suuni avatuksi;
"Eroamme ystävinä", sanoin epäröiden, mutta samalla tarkoittaen sitä. En tuntenut sitä samaa musertavaa vihaa häntä kohtaan kuin aiemmin. Hän katsoi minua empien ja astui sitten lähemmäs.
Hän pudotti kaulakorun ojennetulle kädelleni ja sanoi itsevarmasti;
"En tiedä, mitä ajattelet minusta tämän jälkeen, mutta ei. Me emme eroa ystävinä", hän sanoi ja astui askeleen eteenpäin painaen huulensa omiani vasten. En tiedä, miksi tein niin, mutta vastasin suudelmaan hiukan epäröiden, mutta silti rakastaen. En saanut hetkeen sanottua mitään. Kun lopulta sain oikeat sanat suuhuni, se oli jo myöhäistä.
"Olen nähnyt jo tarpeeksi", kuului vieras ääni takaani. Hätkähdin ja käännyin ympäri. Takanani seisoi vaaleisiin sonnustautunut pitkä mies, joka tuijotti minua murhaavasti. Tajusin katsovani silmästä silmään itseään kuningasta. "Voi hemmetin hemmetti", kuiskasimme Eldeñin kanssa lähes yhtä aikaa.

"Mitä tämä on olevinaan?" mies tiukkasi Eldeñiltä samaan aikaan, kun tusina muita vaaleisiin pukeutuneita hahmoja piiritti meidät. Eldeñ ei vastannut. Sen sijaan hän kääntyi puoleeni.
"Pakene!" hän huusi ja tönäisi minut liikkeelle. Olin liian sekaisin päästäni toimiakseni selvästi, joten lähdin juoksemaan metsää kohti hypäten muutaman sotilaan yli.
He vain naurahtivat kuin yritys olisi ollut toivoton. Niinhän se tottapuhuen olikin, mutta en missään nimessä voinut olla edes yrittämättä. Miksi edes tulin niin pitkälle? Olisinhan vain voinut neuvoa Eldeñille tien siitä asti, kun metsän reuna näkyi. Kirosin itseni mielessäni ja luultavasti ääneenkin juostessani pakoon.
Eldeñ oli luultavasti pysäytetty ennen kuin hän edes oli yrittänyt mitään. Yritin paeta takaisin vuorille, joilta alunperin lähdimmekin, mutta sain jalkaani osuman nuolesta. Parkaisin kivusta ja huomioni horjui liiaksi pystyäkseni käyttämään voimiani. Nuolet olivat myrkytetyt.
Kompastuin ja kaaduin kontalleni maahan huohottaen. Kierähdin vaiston varassa sivulle väistääkseni seuraavan nuolen, mutta nuoli jalassani heilahti rajusti ja kipuaalto oli musertava.
Kampesin itseni ylös ja katkaisin veitsellä nuolen jalastani lyhyemmäksi. Sotilaat alkoivat piirittää minua. Kaksi lähti juoksemaan minua kohti, mutta kierähdin juuri ja juuri sivulle ja loikkasin heidän taakseen kampaten heidät samalla maahan. Otin toisen miekoista ja yritin pysyä tajuissani.
En kuitenkaan voinut voittaa heitä päivänvalossa. Olin täysin avuton. Näköpiirini hämärtyessä aloin huojua ja kaaduin polvilleni maahan. Yritin nousta, mutta turhaan. Tunsin käsiäni sidottavan juuri ennen kuin menetin tajuntani. Silti ajattelin vain yhtä asiaa: Eldeñ.

Aihe: Vs: Varjo ja valo [PG-13 - R] (valmis) To Syys 26, 2013 3:44 am

Heräsin kamalaan päänsärkyyn ja minusta tuntui kuin oksentaisin kohta. Yskäisin kerran selvittääkseni kurkkuani ja avasin vastahakoisesti silmäni yrittäen muistaa, mitä oli tapahtunut. Kaikki palasi mieleeni huomatessani missä olin. Makoilin selälläni pienessä kivilattiaisessa huoneessa, jossa oli vain peti ja yksi ikkuna joka sekin oli kalteroitu jykevän oven tavoin.
"Ei", kuiskasin toivottomana,"ei, ei, ei, ei, EI! Hemmetin hemmetti eih!" Huusin epätoivoani ilmaan ja loikkasin kylki edellä ovea päin yrittäen murtaa sen, mutta täysin turhaan. Toistin saman muutaman kerran, kunnes luovutin ja lysähdin polvilleni maahan. Katsoin kämmeniäni kasvot tuskasta, raivosta ja epäuskosta vääristyneinä. Yritin tavoittaa Shadyn, mutta kohtasin vain tyhjää. Voi luoja, ajattelin. Joko Shady oli kuollut tai sitten... Yritin muita voimiani. En päässyt sellin ulkopuolelle enkä edes hajottamaan ovea. Minulla ei ollut enää voimiani.
Huusin kovempaa. Tällä kertaa siihen vastattiin.
"Kas vain", kuului ääni edestäni. Edessäni seisoi pitkä ruskeasilmäinen mies jonka tummat hiukset laskeutuivat olkapäiden tasalle. Hänen vaatetuksensa, siroa kruunua myöten, tuntui hohkaavan himmeää valoa. Valon kuningas Elbright oli saapunut. Hän katsoi minua kasvoin joita en osannut tulkita. Niissä oli hämmennystä, ivaa, ehkä jopa pelkoa ja muutama muu tunne joita en entuudestaan tuntenut.
"En olisi uskonut löytäväni sinua rajoiltani, Shadow", hän sanoi kuin ärsyttääkseen, "Sinunhan pitäisi olla kuollut." Katsoin häntä niin murhaavasti kuin kykenin ja aloin ivalliseksi.
"Mitä? Eikö mahtava kuningas tiedäkään kaikkea? Mahtoi olla järkytys huomata valon kansalaisen rakastuneen Varjojen valtiattareen vai mitä?"
Se tehosi heti. Elbrightin kasvot vääristyivät raivosta.
"Poikani ei astu näihin vankityrmiin jalallaankaan. Voit unohtaa hänet", hän sanoi niin vihaisella äänellä, että itsekin hätkähdin.
"Mitä? Tarkoitatko, että Eldeñ on sinun... Poikasi?" kysyin ja hätkähdin jo ajatustakin siitä että olin suudellut kuninkaan poikaa. Elbrightin ylimielinen asenne palasi, kun hän tajusi tietämättömyyteni.
"Tuliko yllätyksenä?" hän kysyi happamena poistuessaan tyrmästä.
"Odota! En ole lopettanut kanssasi!" huusin hänen peräänsä ja kirosinkin hänen nimensä useasti, kunnes jälleen luovutin ja palasin istumaan. Tiesin, eettä tästä lähin elämäni oli täysin turhaa ja tuskaa täynnä, mutta en halunnut lopettaa sitä vielä. Jäljellä oli vielä loppuhuipennus. Luulisi minun nyt silloin karkuun pääsevän.
En tiedä kauanko aikaa oli kulunut, mutta kuulin jotain. Vaimeaa keskustelua kantautui oven takaa pitkän käytävän päässä. Erotin muutaman sanan.
"...Miksi en voisi nähdä häntä edes..." Kuului puheen peittäviä askelia. "Onko se liikaa vaadittu, että minä..." Enenpää en kuullut, kun ovi aukesi ja kaksi hahmoa astui sisään. Lopulta hahmojen piirteet alkoivat tulla näkyviin. Toinen heistä oli sotilas, mutta hänen mukanaan tullut oli pukeutunut normaaliin vaaleaan kaapuun.
"Eldeñ!" huuhdahdin ja syöksyin sellin ovea vasten.
"Shadow, oletko kunnossa?" hän huudahti ja juoksi luokseni. Tuhahdin.
"No miltähän näyttää?" kysyin ironisesti ja napautin kaltereita. Eldeñ huokaisi.
"Olen todella pahoillani tapahtuneesta. Myös siitä, etten voi auttaa sinua."
Nyökkäsin hiukan masentuneena tietäen hänen uutisensa jo ennestään. En edes jaksanut kommentoida. Olin liian masentunut.
"Kauanko olin tajuttomana?" kysyin lopulta huomatessani, etten tiennyt sitä.
"Neljä päivää. Myrkky on tehokasta ja sen vaikutus kestää monta päivää."
Nyökkäsin. Siitä voimattomuuteni siis johtui.
"Hassua vai mitä? Vuosisatoja olen parhaani mukaan vältellyt tätä, mutta silti. Silti olen täällä", mutisin ja potkaisin muutamaa pikkukiveä maassa, "Tiedän, ettet saisi olla täällä, joten sinun on parasta mennä." Sipaisin hänen poskeaan lohduttavasti ja peräännyin.
"Lupaan, etten luovuta", Eldeñ sanoi juuri ennen poistumistaan, mitä hän sillä ikinä tarkoittikaan. Huokaisin ja lysähdin takaisin pedille. Luovutti tai ei niin epäonnistui kuitenkin.
Oli kulunut hyvin kauan aikaa. Eldeñin lähdettyä aurinko oli ollut näkymättömissäni. Nyt se seilasi vain hiukan taivaan rannan yläpuolella värjäten taivaan punasävyisiin väreihin. Se sentään kertoi ajan kuluneen. Auringon laskiessa ymmärsin, etten ollut moneen moneen tuntiin tehnyt muuta kuin nojannut kyynärpäilläni pieneen tasanteeseen ikkunassa. Venyttelin ja katselin tympääntyneenä ympärilleni. Minun täytyi laskea ajan kulu jotenkin, joten etsin maasta hiukan irtonaisen kiven ja revin sen irti maasta. Kynteni lohkesi, mutten välittänyt. Etsin kiven terävimmän kulman ja kaiversin sillä himmeän, mutta selvästi erottuvan kuusi viivaa kiviseen seinään. Kuudes päivä oli takana, yksi jäljellä. Yö antoi minulle voimia jaksaa, mutta väkisinkin omatunnossani kävi syyllisyyden pistos. Pitäisikö minun sittenkin varoittaa heitä toisesta uhkasta? Olin kuitenkin niin raivoissani, että ajattelin pystyväni pelastaa Eldeñin sen sekasorron keskeltä. Hän osaisi pitää itsestään huolen.
Siinä miettiessäni huomasin oudon asian. Repimäni kiven alla oli multaa. Se siis tarkoitti, että lattia oli vain ohut kerros sementtiä. Tiesin heidän huomaavan pakoyritykseni ennemmin tai myöhemmin, sillä minulla ei ollut mitään millä peittää isoa kuoppaa, mutta tekisin tämän vähintäänkin ärsyttääkseni heitä. Pienen pieni aukko oli tosin niin syrjäisessä osassa selliä, ettei sitä huomaisi tulematta selliin. Ja kukaan tuskin halusi tulla minun lähettyvilleni.
Lopetin asian miettimisen ja aloin kaivaa kiviä kolon reunoilta pois ja kasasin ne syrjäisimpään kulmaan huomaamattomaksi kasaksi. Kun kolo oli tarpeeksi suuri, aloin kasata multaa nurkkaan. Nauroin ääneti Elbrightin tyhmyydelle kaivaessani, kunnes käytävän ovi avautui. Siistin käteni hyvin pikaisesti ja kävelin sellin oven eteen katsomaan tulijaa. Elbright oli jälleen tullut ärsyttämään minua. Minulla ei tosin ollut hajuakaan, miksi hän teki niin yöllä, mutta samapa tuo. Hän istui ovea vastapäätä olevaan tuoliin ja alkoi puhua hiukan väsyneellä äänellä;
"Oletko ainut kaltaisesi?" Hän kysyi kuin ei olisi jaksanut tehdä sitä juuri nyt.
No minäpä olin voimissani ja jaksoin ärsyttää. Naurahdin; "Arvaa."
"Voisitko olla niinkin ystävällinen, ettet aloittaisi tuota juuri nyt. Vai näytänkö muka siltä, että jaksaisin?" Elbright kysyi ja hieroi ohimoitaan. Silmäni kiiluivat hämärässä pilkaten. No mutta minäpä jaksan, ajattelin ja mietin hetken.
”No sanotaampa vaikka näin. En ole ollut yksin moneen vuosisataan, mutta en kaksinkaan. Montaa meitä ei ole, mutta silti monen armeijan verran. Yksi on kaikkia vanhempi. Toinen on pienin vaarallisimmista ja moni on vaeltaja. Suurin osa on riesana kaikille ja toinen mahti on elänyt kauan tietämättömänä. Mutta yksi viimeisistä on erilainen. Siinä sinulle miettimistä", sanoin ja nauroin kuninkaan tyrmistyneelle ilmeelle, "se on kuitenkin totuus, joten alas mennä minua häiritsemästä." Elbright mutisi jotain hyvin turhautuneena ja ärsyyntyneenä ja poistui. Ovi kalahti kiinni.
Nauroin vielä hetken ja palasin sitten kuoppani pariin. En ehtisi kaivaa sitä päivässä loppuun, muttei sen väliä. Minulla oli muutenkin kamala nälkä, mutta se korjautuisi pian. Jaksoin ruumiillista rasitusta kohtalaisen hyvin, joten minulla ei ollut pelkoa nääntymisestä. Ainakaan vielä. Ainut huolenaiheeni oli kuitenkin voimani. Ne eivät palautuisi hetkessä, joten en tiennyt, miten se vaikuttaisi huomiseen. Lakkasin kuitenkin murehtimasta sitä ja jatkoin kaivamista. Huomenna olisin jo vapaa.

Aihe: Vs: Varjo ja valo [PG-13 - R] (valmis) To Syys 26, 2013 3:45 am

Kliseiselle tarinalle erittäin kliseinen loppu. Kommentoikaa toki ja rakentava palaute toivottua.
________
Auringon luodessa pitkiä kultaisia säteitään sellin lattiaan huokaisin helpotuksesta. Vihdoinkin odottamani päivä oli koittanut. Tunsin alitajunnassani voimien alkavan palaavan, mutta en halunnut lopettaa tätä niinkin tylsästi kuin vain katoamalla.
Tosin kuoppa-projektini oli kirjaimellisesti romahtanut sillä tunnelin katto ei ollutkaan kovin kestävä. Ja romahtamisesta aiheutunut meteli oli aiheuttanut sen, että sattumalta ohi kulkenut vartija oli nyt hakemassa kuningasta paikalle.
Jo tutuksi tullut käytävän ovi kalahti auki sadattelevan Elbrightin marssiessa sisään. Nauroin hänen käskiessään vartioita avaamaan oven. Ei kiinni jääminen minua haitannut ollenkaan. Sainpahan vain viihdettä loputtoman tylsään päivääni. Hänen ilmeensä nimittäin oli näkemisen arvoinen. Elbright mutisi jotain rasittavista ongelman tapaisista ja käski uudestaan vartijaa avaamaan oven.
"Oletko nyt aivan varma, että haluat avata sen? Sinähän voit huomata olevasi pelkkä verinen lätti sellin lattialla, ellet varo", sanoin kiusatakseni ja vartija alkoi epäröimään.
"Teen tämän sitten itse", Elbright mutisi ja nappasi avaimen vartijalta. Hymyilin voitonriemuisena. Kuningas epäröi pienen ajan ja avasi oven. Peräännyin hiukan ja aloin keskittyä meitä ympäröivään ilmaan, kunnes se oli pikimustan savun ympäröivä. Ainoastaan minä näin sen läpi. Suunnistin ovelle, jolla Elbright oli pidellen ovenkarmista tukea. Nauroin heleää, jopa kristallista, nauruani vain härnätäkseni ja juoksin käytävälle. Onnistuin kuitenkin mokaamaan poistuessani ensimmäisestä käytävästä. Saavuin suurille kierreportaille ja kirjaimellisesti törmäsin huudot kuulleeseen vartijaan. Selvittelin maassa hetken päätäni, kunnes kuulin hälytyskellot. Aluksi luulin niiden soivan minun takiani, mutta sitten kuulin kiljuntaa. Se oli alkanut.
Virnistin ja pyrähdin vartijan ohi viileään ulkoilmaan. Auringon nousu värjäsi taivaan veren punaiseksi vastakohtien taistelun yllä. Paitsi, että taistelussa oli kolme osapuolta; valon kansa, varjojen kansa ja täysin unohtamani hämärän kansa. Huokaisin ja hyppäsin voimiani käyttäen lähimmälle katolle. Katselin tuhoa kaikessa rauhassa ja mietin samalla, mitä tuhoaisin ensimmäisenä. Ehkä voisin aloittaa linnasta, ajattelin ja lähdin juoksemaan palatsia kohti. Samassa mieleeni palasi Eldeñ. Minun pitäisi etsiä hänet ensin.
En ollut yllättynyt siitä, että löysin hänet palatsista jakelemassa ohjeita. Ilmestyin paniikinomaisen tungoksen keskelle aiheuttaen vain lisää pulmia ja käännyin Eldeñin puoleen.
"Ala tulla jo ellet halua päätyä jonkun jalkojen alle", sanoin ja katosin jälleen. Kutsuin Shadyn paikalle, sillä itse en saisi mitään sytytettyä tuleen. Musta lohikäärme lehahti paikalle silmät innosta tuikkien.
"Sytytä kuninkaan torni palamaan", sanoin sille ja lähdin itse kaupunkiin. Kuljin jonkin aikaa etsien hyvää paikkaa seurata tapahtumia ja samalla aiheuttaa edes jotain vahinkoa. Matkallani tapoin kaikki, jotka eteeni sattuivat tulemaan. Eli suurimmalta osin hämärän kansaa. Huomasin hyvän paikan ja lähdiin juoksemaan sitä kohti iloisena siitä, että vihdoin odotus oli päättynyt. Asetuin korkean kaksikerroksisen talon katolle ja keskityin. Pinnistin voimani äärimmilleen ja hävitin talot ympäriltäni. Naureskelin katsoessani ihmisiä, jotka vilkuilivat pöllämystyneinä ympärilleen. Katselin tuhoa edessäni kun kolme kansaa taisteli olemassaolostaan. Se joka selviäisi, hallitsisi lopun aikaa. Muutama hämärän kansaan kuuluva harmaisiin pukeutunut sotilas alkoi lähestyä minua. Huokaisin ja halkaisin maan heidän altaan tiputtaen heidät kymmenen metrin pudotuksen kivisen hautansa pohjalle. Joutuisin jälleen odottamaan saadakseni tehdä mitään. Heiluttelin jalkojani katon reunalla miettiessäni, mitä tekisin, jos häviäisin? Kaiketi aloittaisin kaiken alusta, mutta en tiennyt, mistä löytäisin vastaavia olentoja kuin varjodemonit. Pitäisikö minun matkata meren yli niiden perässä?
Ajatuksistani heräsin kuullessani suhahduksen takanani. Ponkaisin pystyyn ja yllätyin huomatessani Elbrightin katsomassa minua vakavin kasvoin. Hän siis todella yrittäisi tappaa minut, jos ei pystyisi vangita.
"Sinä siis olet tosissasi?" kysyin vailla huvittuneisuuden häivääkään.
Kuningas nökkäsi;
"Toisin kuin muilla, minulla on vielä muinaiset voimat käytössäni", hän sanoi ja astui eteenpäin. Siitä alkoi kahden suurimman taistelu veren ja ruumiiden ympäröimällä alueella. Katto halkesi kahtia, eikä tällä kertaa minun tahdostani. Verhosin ympäristömme mustalla sumulla estääkseni häiritsemisemme. Jos hän oli tosissaan, olisin minäkin. Vilkaisin mustana palavaan suureen torniin palatsin suunnalla ja kutsuin Shadyn paikalle. Katsoin kirkkaisiin silmiin harkitessani hyökkäystäni, sillä Elbright ei ollut mikä tahansa vastus. Shadyn tuttu varjo lehahti yläpuolellamme, mutta sitä seurasi toinen. Tulenpunainen feeniks, kuninkaan lintu. Kirosin ja käskin mielessäni Shadya keskittymään lintuun.
Käänsin koko huomioni jälleen Elbrightiin ja hyökkäsin vetämällä miekkani esiin. Elbright vastasi samoin ja löi miekkani sivuun metallisen kalahduksen saattelemana. Löin uudelleen ja halkaisin samalla Elbrightin puolen katosta kolmeen osaan. Hän hyppäsi viereeni ja löi puolestaan vastaiskun tähdäten oikeaan käteeni. Kierähdin Elbrightin taakse ja yritin kampata hänet maahan. Elbright hypähti jalkani yli ja halkaisi katon altani.
En ehtinyt täysin väistää joten jäin horjumaan toiselle puolen katonharjaa. Pääsin nopeasti tasapainoon ja vaikeutin ympäristöä nostamalla katon palaset monen metrin korkeuteen ja hajottamalla ne yhä pienempiin osiin.

Vilkaisin alapuolella käyvää taistelua. Oli päivä, joten en yllättynyt olevamme häviöllä. Hämärän kansaa oli jäljellä vain muutama. Outoa oli, että taistelu oli kuin keskeytynyt. Kaikki katsoivat meitä.
Virnistin ja loikkasin noin kolme metriä ylöspäin. Heitin esiin ottamani veitset Elbrightiä päin ja lennähdin häntä kohti miekka valmiina. Hän väisti veitseni nipin napin ja yritti lyödä miekkani sivuun, mutta ei täysin onnistunut siinä. Hän irvisti ja painoin täysin voimin miekkaani sivuun. Siinä me seisoimme paikoillamme, kunnes kuulin huudahduksen.
Se oli liian tuttu ollakseen totta. Se ei voinut olla totta. Käänsimme molemmat päämme salaman nopeasti äänen suuntaan. Näky oli sydämen pysäyttävä. Eldeñ oli seinää vasten hämärän kansalaisen ahdistamana ilman miekkaa, ilman suojaa. Muutama sekunti vielä ja hän olisi kuollut. Harmaisiin pukeutut sotilas kohotti miekkansa. Jopa Shady ja Elbrightin feeniks olivat lopettaneet taistelun.
"Eih!" huudahdin ja hyppäsin Elbrightin ulottumattomista kadoten samalla ilmestyen saman tien Elldeñin ja miekan väliin. Tunsin miekan kylmän terän painuvan lävitseni. Voihkaisin kivusta ja näin Elbrightin ilmestyvän paikalle heti jälkeeni tappaen sotilaan. Vajosin maahan kivusta voimattomana ja tunsin jonkuun ottavan minut vastaan. Eldeñ katsoi minua perin pohjin järkyttyneenä.
"Shadow ei", Eldeñ kuiskasi, "älä kuole nyt!"
"Et voi enää mitään", kuiskasin vaivoin ja hymyilin. Sota oli nyt ohi. Varjodemonit olivat kaikki kuolleet, eikä hämärän kansaakaan ollut jäljellä. Kyynel tipahti Eldeñin silmäkulmasta ja jopa Elbright katsoi minua vaiti. Miettien.
"Kiitos", Elbright kuiskasi lopulta,"jään sinulle kaunastani huolimatta suuresti velkaa."
Nyökkäsin ja yskäisin hiukan. Näkökenttäni alkoi hämärtyä. Minulla ei ollut paljoa aikaa jäljellä. Shady lensi luokseni vikisten hiukan, tulenhehkuisissa silmissään huolestunut ilme.
"Et voi tehdä mitään", sanoin sille, "elä vapaana." Shady näytti ymmärtävän tilanteen ja vinkaisi vielä kerran hyvästiksi ja lähti. Eikä sitä enää koskaan nähty.
Eldeñ katsoi minua voimatta uskoa, mitä oli tapahtunut. Hän oli elänyt siinä uskossa, ettei minua voisi tappaa niin helposti. Niin olin minäkin joskus luullut. Keskipäivän valo peittyi sateisten pilvien kerääntyessä taivaalle. Sade tummensi vereen tahriintuneet kivipolut ja puhdisti maan kuoleman jäljistä. Mutta se ei voinut estää minua lähtemästä lopullisesti. Ympärillemme oli kerääntynyt sotilaita ja eloonjääneitä ymmärtämättä oikein, mitä tapahtui. Silti he pysyivät vaiti ja vain katsoivat. Nousin vaivoin hiukan ylöspäin ja katoin Eldeñiä surullisin silmin. Painoin huuleni hänen huulilleen viimeisen kerran.
"Hyvästi", sanoin ja näkökenttäni musteni lopullisesti. Shadow, varjojen kuningatar, oli poissa.

» Ratsastusleiri-tarina VALMIS
» Cocon tarinoita! Furuholmin kirous - loppu vaille valmis!